Luku 1. Ilmiöitä

Kävin nopeasti ulkona äidin vaaleanpunaiset aamutohvelit jalassa hakemassa postin. En edes katsonut olinko saanut postia. En koskaan saanut postia. Oliko se sitten kavereitteni, tai minun itseni vika. Kirjeet sitä paitsi etenivät hitaammin, kuin sähköposti tai tekstarit. Olimme olleet viimekuussa Irlannissa lomalla, ja tullessamme takaisin posti oli pitänyt viedä kahdessa erässä sisälle. Kaikki postit olivat olleet äidille hänen juorukerholaisiltaan: "Näkyikö miehiä, joita voit iskeä?", "Kerro äkkiä tuoreimmat juorut" ja niin edespäin. Äidin ystävien mielestä oli salaperäistä vaihtaa kuulumisia kirjeitse.
Oikeastaan Irlannissa vierailu ei ollut loma, koska menimme Irlantiin omalla veneellämme, ja matkaa Irlantiin täältä Skotlannista, Islayn saarelta on ihan vähän aikaa.
Sukumme oli lähtöisin Irlannista, mutta äiti oli halunnut muuttaa jonkun miehen mukaan Skotlantiin, joka oli kuitenkin jättänyt hänet.
Irlanti oli lumottu maa, niin kuin jokainen tiesi. Minun mielestäni se on outoa, sillä Irlanti on niin tylsä maa, kuin voi kuvitella. Toisaalta olihan kiva kuvitella, että kaikki olisikin totta. Niin, siis kuvittelinhan minä, mutta minä vain huvittelin ajattelemalla tuollaisia. Enkä koskaan tulisi kertomaankaan kenellekään, että kuvittelin niin. Kukin sai ajatella omalla tavallaan, mutta luulen aina, että minä olen se ainoa, joka 'ajattelee omalla tavallaan'. Joskus tuntuu, että olisin sellainen ainut, mutta olisin tyhmä, jos oikeasti ajattelisin niin. Kun minäkin ajattelen niin tyhmiä ajatuksia, kuin "fantasiamaailmat" niin en kai voi sanoa, että muut ovat jotenkin tyhmiä, kun eivät ajattele mitään. Luulisinpa, että tässä tapauksessa eivät toimi sanat, kuin "jotain on parempikin kuin ei mitään." Niin no, palataan takaisin tarinaan.
Aina ajattelen, että on olemassa keijuja, velhoja ja toisia maailmoita, joissa seikkaillaan ja taiotaan. Mistä sitä ikinä kukaan tietää. Joskus minä kuvittelen jotain ja sitten älyän, että se ei olekaan totta. Silloin ajattelen, että miksei olisi. Miksi ei olisi toista maailmaa, jossa olisi keijuja ja velhoja? Kukaan ei saa koskaan tietää onko se totta. Kukaan ei halua uskoa siihen, että olisi joitain toisia maailmoita, koska silloin syntyisi epäilyksiä ja sotia, vallanhimoa ja jos joku pääsisi toiseen maailmaan, hän pitäisi sen omana tietonaan. Kaikki haluaisivat pitää maailman omana tietonaan ja nauttia taianhohtoisesta maailmasta. Tietysti jotkut saisivat tietää toisesta maailmasta ja siellä asuvasta ihmisestä, joka ei oikeasti kuulu sinne. Sitten tieto etenisi ruton lailla. Syntyisi sota, joiden uhkana olisi kokonaisia maailmoita.
Siinä hiukan esimakua mielikuvituksestani.
Pöh, sanon minä. Mitä valetta minä tänne latelen. Oikeastaan, jos sukellan oikein syvälle mieleeni, tajuan aika nopeasti, että mielikuvitukseni saattaakin olla hyvin pieni, mutta oikeastaan minä olen aika haka puhumaan itseni kanssa. Minä oikeastaan mietiskelen ja puhelen niin paljon itsekseni, että tekisi mieli muille jakaa. Mieluusti joskus menisinkin jakamaan "itsekseenpuhelua" tässä lähellä sijaitsevalle torille. En siksi, koska siitä olisi ollut joskus haittaa, vaan siksi, että joillakin on sitä tuskallisen vähän. Miten omahyväinen olenkaan? Itsessäni luultavasti kaikki on täydellistä. Olenko saanut jonkun käsityksen, että itsekseenpuhelu olisi jotenkin hienoa? Vaan siksi, että se on yksi suuri haitta juuri minussa. Ja kaikki minussa on tietysti hyvää. Hm. Pitää kai vähentää itsekseenpuhelua ja puhua enemmän kavereiden kanssa. Oikeastaan minulla on paljonkin ystäviä ja puhun heidän kanssaan, mutta paljon sujuvammin puhun itseni kanssa. Ei tarvitse lausua sanoja, että voisi puhua itsekseen. Tarvitsee vain miettiä kokonaisuutta. Kirjeissä piti miettiä oikein rankasti, mitä laittaa toisen sanan eteen, kun ei voi kuvailla tunteitaan, eikä sitä, mikä mielessä myllertää. Sen sijaan olisi kiva, että joku keksisi laitteen, jolla pystyisi lukemaan mietteita, ja tuntemaan toisen tunteita. Mehän elämme tekniikan aikaa. Ja vielä ne jotkut lähettelivät kirjeitä. Minun mielestäni pitäisi vain unohtaam menneet. Itse en ajatellut mennyttä, enkä myöskään "elänyt hetkessä". Olin tavallaan omassa maailmassani. Jos mielessä olisi voinut lähettää postia…
No niin. No – sitä oikeaa postia oli sen verran paljon, että kun kävelin kuistille, yksi juorukirjeen näköinen haaleankeltainen kirjekuori tippui alas yhdestä pienestä kuistin lankkujen välisestä raosta.
Manasin itsekseni ja laskin nopeasti kaikki muut kirjeet kuistille – niin, etteivät ne tippuisi raoista alas. Polvistuin ja tiirailin lankkujen välistä. Näin kirjeen pienestä raosta, vaan ei siitä ollut apua. Kirjettä ei mitenkään saisi hinattua ylös. Oli kostea pakkasaamu, eikä langan päässä oleva purukumi
auttaisi tällä kertaa mitään. Tiirailin lankkujen välistä kirjettä, joka todellakin oli osoitettu äidilleni, sillä kirjeessä luki hyvin koukeroisella ja koristeellisella käsialalla Joanne White.
Minulla oli isäni sukunimi: Moon.
Minun alkoi olla jo kylmä, mutta koetellakseni rajoja painoin vielä käteni ja poskeni jäisiin lanttuihin kiinni. Tunsin, kuinka kiteet sulivat ihmislämmöstä. Nousin ylös ja kuivasin märät poskeni.


Kun olin laskenut kirjeet ja lehdet keittiönpöydälle äiti tuli omasta huoneestaan juuri heränneenä ja hiukset sekaisin.
"Hohhoijjaa... Oi, kiitos kullannuppu", äiti sanoi ja pörrötti hiuksiani ja katseli kirjeitä.
"Äiti, älä koko ajan sorki minun hiuksia", huokaisin puolittain. Eihän pieni hellävaraisuus ja hemmottelu lapselle hyvä, mutta kun vanhempi alkoi suukotella ja hemmotella 12- vuotiasta kuin 4- vuotiasta, pitäisi minun mielestä sanoa, että lopeta jo. Paitsi silloin tietenkin, jos pidät siitä, että sinusta pidetään yhtä hyvin huolta kuin 4- vuotiaasta.
"Kai äiti nyt saa vähän helliä omaa lastaan?" äiti vastasi, mutta se ei ollut mikään kysymys.
Vastasin kuitenkin "Et saa. En ole enää mikään kolmevuotias kakara, enkä halua, että hellit minua. Tulee mieleen, että olisin joku Harry Potterin Dudleyn ja Draco Malfoyn sekoitus", sanoin, mutta samalla vain sanoin jotain, mikä kuulosti hienolta, sillä minä en menettänyt hermojani todellakaan niin nopeasti.
"No haluaisitko, että istuisin täällä vaan tuppisuuna enkä sanoisi sinulle sanaakaan?" äiti tiuskaisi.
"No en. Mutta ei se tarkoita, että voisit helliä minua piloille. Älä hössötä, kuin en osaisi mitään. Minäkin osaan jotain", sanoin, ja hymyilin lämpimästi.
Ei tepsinyt.
"No okei, en enää puhu mitään, jos niin haluat."
"En tarkoittanut sitä! Luulisi, että tyhmäkin älyäisi…"
"Ai nyt sinä nimittelet?"
"En, enhän minä mi-"
"Andrea, sinulle on muuten postia, jos kiinnostaa." Äidin äänensävy laski kuin emme olisi käyneet minkäänlaista kiivasta keskustelua. Irvistin hänelle päin naamaa. Olisin halunnut, että hän olisi kuvannut naamaani, sillä kasvojeni asento tuntui todella oudolta, ja olisin halunnut nähdä miten pahalta se oikein näytti. Irvistelin joskus omassa huoneessani yksikseni.
Haluatteko tietää vielä lisää?
En minäkään.

Mutta enemmän minua kiinnosti, keneltä olin saanut kirjeen.
"No, annatko sen?" hiukan tiuskaisin.
Aina kun äiti lopetti riidan, hän oli voittanut sen. Olisin joskus halunnut huutaa äidille päin naamaa, enkä olisi säälinyt häntä tippaakaan. Se ei kuulu tapoihini. Mutta hänhän oli sentään äitini, enkä todellakaan aikonut pudota, vajota, tallaantua, hukkua... hänen tasolleen. Jos kaverini tai joku, kuka tahansa muu käy hermoille, niin sanon vastaan. Ehkä huudan. Pidän tappelemisesta. Mutta äitini oli erilainen.
En osannut sanoa äidille vastaan. Minä en kanna kaunaa kauan, mutta äiti on toisenlainen. Kun sanon jotain pahaa, hän murjottaa omassa huoneessaan, kuin joku pikkulapsi. Mutta kun äiti sanoo minulle jotain ärsyttävää, haluaisin huutaa maailmalle, mutta minä vain olen hiljaa pokerinaamalla.
Sitten kun menen omaan huoneeseeni, äiti sanoo, että pelattaisiinko jotain, sanon "kyllä" ja sitten en enää ole vihainen.
Hetkeksi syrjäsin mietteeni pois ja hyräilin erään Lady Gagan Poker Face- nimistä biisiä. Lopetan hyräilemisen äkkiä, sillä en halunnut miellyttää äitiä lisää kamalalla äänelläni. Hänellä oli tietysti täydellinen. Sävel aina hallussa.
Mutta jos minä olen sanonut äidille jotain, hän suuttuu ja menee tietokoneelle. Sitten kun olen yrittämässä antaa anteeksi äiti vaan mököttää ja hymähtelee. Miten hän voi olla pahoillaan ja murjottaa kuin pikkunapero ja minä olen se järkevä, joka ei kanna kaunaa? Se ärsyttää! Ihan kuin minä olisin äiti ja hän olisikin minä.
Toisaalta olen ihan mielissäni, kun olen järkevämpi kuin äiti. Hymyilin ajatusta pienenä piruna sisälläni.
Minulla on isoveli Alan, joka tekisi puolestani mitä vain. Alan on käynyt kaikki itsepuolustuskurssit ja on kuin lihaksikas suojelusenkeli. Häntä ei, joka tietysti on harmillista, älyllä ole pilattu. Siis, hän on järkevämpi kuin äiti, ja viisas hän on, mutta järki on eri asia, kuin viisaus. Alan sai kuutosia ja huonompiakin kokeista, mutta viisas hän oli. Todella viisas. Ei kaikista tule Platoneita, mutta Alanissa olisi ainesta joksikin filosofiksi ja viisauksia miettivälle. Mutta hänkin oli perinyt isänsä sukunimen. Joanne White, Alan Moon, Andrea Moon: minä ja Alan vastaan äiti. Meidät oli kuin luotu riitelemään.
Joanne rakasti ja vihasi minua. Ehkä ei vihannut. Hän ei tajunnut miten paljon minua satutti - sisältä päin. En yleensä näyttänyt tunteitani ulos. Pidin ne sisälläni ja mietin niitä, kääntelin niitä ja väänsin ne uuteen uskoon. Silloin pahoistakin ongelmista sai helppoja elämän pikkukäänteitä. It’s a piece of cake. Minä ja Joanne olemme kuin yö, kun vertaamme minua ja Allania, sillä me olemme päivä. Minä ja Alan olemme niin läheiset kuin olla ja voi. Aina jos on jotain mikä minua painaa, tai sitten miten vain, niin kerron Alanille. Alanin ja Joannen suhde oli suht koht samanlainen kuin minun ja Joannen. Isoveljeni oli rohkein, jonka olen nähnyt maan päällä. Hän voisi mennä puolustamaan maatamme sodassa, mutta hän pystyi mennä myös laulamaan Amerikan Idolsiin siitä vain. Teoriassa hän pystyi kaikkeen. Isoveljeni oli siis tyhmä, mutta viisas, sekä hyvin rohkea. Joanne oli taas jäänyt liian pitkäksi aikaa viidentoista vuoden ikärajalle. Minä – no – ottakaapa minusta selkoa. Silti. Minä ja Alan vastaan Joanne. Joanne voitti.

Otin kirjeen äidin ojennetusta kädestä ja menin omaan huoneeseeni avaamaan sitä.
Kirje oli muuten tavallinen, paitsi että siihen oli leimattu vanhanaikaisesti L- kirjain.
Repäisin kirjeen äkkiä auki ja pudotin sen sisällön sängylleni.
Polvistuin sängyn viereen ja aloin lukea kirjettä.

Hei

Terveiset Lionkisunatalosta.
Nämä pienet otukset ovat myytävinä hetken aikaa täällä Skotlannissa.
Luulen, että sinä voisit olla yksi hyvä omistaja.
Eivät maksa mitään.

Kulmakarvani kohosivat samassa tahdissa kuin luin kirjettä.

Pitävät siisteydestä ja pitävät kodin siistinä.
Ne joustavat yleensä ja ovat helppoja säilyttää.
Voit ottaa sellaisen heti omaksesi, ei tarvitse täyttää turhia papereita.
Lionkisunatalon löydät osoitteesta…

Edward

Ensimmäinen ajatukseni luettuani sen kirjeen oli: HÄH?
Toinen ajatukseni kun olin lukenut kirjeen oli: Lionkisunat? Eläin vai moppi?
Kolmas ajatukseni kun olin lukenut kirjeen oli: Okei...?
No, joka tapauksessa kirje oli hiukan epäselvä.
En tiennyt mitä tehdä.
Olisi outoa lähteä jonnekin Lionkisunataloon, enkä edes tiennyt oliko Lionkisuna joku luuttu vai olento.
Koputan oveen.
Oven avaa vanhahko nainen, joka hymyilee minulle vähän jurosti, mutta lämpimästi.
"Tulitkos tänne katsomaan lionkisunaa?" hän kysyy.
"Joo, mutta ihan aluksi: onko se siis luuttu vai eläin?!"
Olisin heti soittanut parhaalle ystävälleni Roselle, mutta kännykkäni oli mennyt rikki Irlannissa, enkä suostunut kysymään äidiltä saisinko lainata hänen kännykkää.
Kirjeessä mainittiin Lionkisunat pieniksi otuksiksi, mutta kirje myös kuulosti joltain ostoskanavan mainokselta. Pitävät siisteydestä ja pitävät kodin siistinä.
Ne joustavat yleensä ja ovat helppoja säilyttää.
Tuntui siltä, että jos menisin Lionkisunataloon saisin hienoiksi tervehdyksiksi miehen, joka on pukeutunut tiukkaan urheilupaitaan, ja jolla on säkenöivä Pepsodent-hymy:
"Päivää, tämä on ainoa aika tilata kunnon Lionkisunoitten uusin sisäsiisti" hän naurahtaisi ja röyhistäisi lihaksikasta rintakehäänsä. "Swivel Sweeper! Jos nyt tilaat sen tarjoushintaan saat myös kätevän bonusosan! Osta siis Swivel Sweeper, jos nyt ostat sen, saat 50% alennuksen! Se imee silmänräpäyksessä ultratarttuvalla mikrokuituliinallaan joka kodin pienetkin villakoirat! Osta siis Swivel Sweeper..."
Ehkä unohtaisin koko jutun. Miten äiti ei saanut kirjettä? Jos Lionkisuna olisi ollut joku siivousväline, kirje olisi tullut äidille, mutta jos Lionkisuna oli olento, parantaisin ympäristö- ja eläintietoani. Lionkisuna sitä paitsi ei ollut mikään eläin. Olin siitä varma. Tarkastelin uudelleen kirjettä.
Nämä pienet otukset...
Eihän kirjeessä sanottu, että Lionkisunat olisivat olleet eläimiä. Niiden sanottiin olevan otuksia.
Nyt kun oli sunnuntai, voisin ihan hyvin käydä Lionkisunatalossa. Mutta jos ilmenee, että Lionkisuna on joku hiivatin vempele, lähden lipettiin.
Taittelin kirjeen ja työnsin sen farkkujeni taskuun, sillä jos Lionkisuna olisi moppi tai joku, voisin antaa kirjeen ihanan epäkohteliaasti inhottavalle Lionkisunatalon pitäjälle Edwardille. Hymyilin häijysti, kun ajattelin sitä. Oikeastaan minun mielestäni oli jopa parempi, että Lionkisuna olisi moppi, sillä saisin olla inhottava, jotain tyhmää kohtaan.
Joo, kannattaa varmaan käydä - voisin saada hiukan hyötyliikuntaa. En ollut mikään liikuntafriikki. En harrastanut liikuntaa. En jaksanut juosta kauaa, ja olin muutenkin kömpelö.

Puin punaisen anorakkini ja lenkkitossut, ja vielä varmistin, että kirje oli farkkujen taskussa.
"Moikka", huusin äidille.
"Minne matka, pupu?"
"Mmmm... Lähden kävelylle." Äitini tuhahti keittiöstä ylimielisesti. Hän tiesi että en ikinä lähtisi kävelylle. Silti hän jatkoi kiusaamistani.
"No minä voin tulla mukaan."
"Ei kun lähden nyt ja... menen koulun kentälle kavereiden kanssa."
"No ei se mitään. Voidaan joskus pitää oikein tyttöjen ilta; lähteä kävelylle ja vuokrata vaikkapa video." Tunsin hänen äänensävystään, että hän kiusasi minua tahallaan; hän olisi voinut vain sanoa, että mennään joskus vuokraamaan video ja puhutaan pojista. Silti tiesin, että joskus sellainen ilta tulisi.
Pidin suuni tiukasti kiinni, sillä minulla oli täysi työ olla huutamatta äidilleni, etten halunnut mitään pissis-iltaa.
Äiti käsitti kaiken väärin. En ollut itseni mielestä iso, vaikkakin jo kaksitoista, mutta en ollut mikään lapsikaan.
Äiti on varmasti sitä mieltä, että jokainen minun ikäiseni pitää itseään jo liian vanhana anorakkeihin ja älykkäänä ja muka tietäisin enemmän kuin opettajat ja äiti itse (viimeinen piti kylläkin paikkansa). Enkä tarvitsisi missään kenenkään apua, ja selviytyisin aina kaikesta ihan itse, ja että olin tietysti jo löytänyt oikein söpön poikaystävän, mutta en olisi uskaltanut tuoda sitä kotiin.
Minun selkäpiitäni karmii kun äiti puhuu tyttöjen illasta. KARMII! Krhm. Olen kyllä jossain määrin kokenut syvällistä (huom. syvällistä!) kaihoa äitini meikkien perään. Joskaan en haluaisi meikata päätäni niin täyteen, kuin hän. Ehkä rajata silmiäni, ja suunnata niitä mustalla kynällä, kuin ne osoittaisivat ylöspäin. Ne ovat niin surullisen näköiset. Mutten ikinä meikkaisi, kuten äitini. Joskus häntä ei edes nähnyt kerroksien alta. Silmät, suu, vain ne. Oli, kuin pellen naamio.
Äidin pitäisi vaan olla oma itsensä eikä esittää nuorta teiniä. Mutta kaikki jotka ystävystyivät äidin kanssa näkivät ensimmäisenä hänen tyttömäisen tyylinsä ja kauniit kasvonsa. Samanlainen hän oli sisältäpäin. Tyttömäinen ja kapinallinen teini.
Äiti oli kuin juuttunut sisäiseltään - ja ulkoiseltaan - viidentoista vuoden rajalle.
Hän piti vielä violetteja pillifarkkuja ja v-aukkoisia valkoisia toppeja. Katsoin itseäni eteisen peilistä. Pitkät tummanruskeat, hiukan punertavat hiukset, syvänruskeat ja suuret surumieliset silmät. Otsatukka oli kulmakarvoihin asti pitkä. Huulet olivat vaaleat ja amorinkaari oli terävä ja selvä. Äitini sanoi että näytin isältäni ja ettei minussa ollut mitään Whiten puolelta. Kaikki, punertavat hiukset, amorinkaari ja silmät. Kaikki olivat Moonien suvusta. En hymyillyt itselleni. Toisaalta, huulissani oleva kaari oli hieno, joten mitä järkeä ruveta uikuttamaan, kun on kuitenkin sopivan nätti, eikä mikään rumilus. Olin kauniin ja ruman väliltä, paitsi ehkä hieman sinne kauniimpaan suuntaan. En ajatellut ulkonäköäni paljoa, muuta, kun halusin pitää itseni kuvioissa koulussa. Heti kun olin avannut oven hymyilin, sillä halusin ikään kuin hyvittää itselleni sen, että en hymyillyt peilin edessä. Turhauttava tunne sisäpuolella, tympääntynyt itseensä. Voi ei, tosi kamalaa.

Lähdin ulos, kylmä pakkasviima tuulettaen lenkkareitani. 
Nostin anorakin kaulusta nenään asti ja pistin käteni puuskaan.
Käännyin kulmasta ja silloin se tapahtui.
Sen neljänkymmenenseitsemän sekunnin ajaksi korvani menivät lukkoon, ylivoimainen tuuli paiskasi minut maahan ja henkeni pihisi.

"Se alkoi. En voinut mitään! Se on jo liian vahvana hänessä! Äläkä sinä Bounty ala siinä selittelemään, tämä oli ainoa vaihtoehto…!"

00.00.00
"Ai", minä oikein yritin huutaa, mutta en saanut ääntä. Myöhemmin mietin, että Sherlock, Andrea. Huutaisit apua.
Yritin katsoa eteeni, mutta silmäni painuivat kiinni.
Painoin itseäni tuulta vasten ja nousin konttausasentoon käsieni varaan.
00.05.00
Siristin silmiäni ja yritin kontata eteenpäin. Tuntui kuin tuuli olisi ollut magneetti ja ilma takanani olisi ollut samanlainen magneetti, ja minä olin tietysti siinä keskellä; magneettien puserruksissa. Miksi aina minä?
Haukoin henkeä ja pinnistin päästäkseni magneettisen virran ohi.
Käteni tärisivät. Rintakehäni painui sisäänpäin. Olin jumissa magneettisessa virrassa, enkä päässyt taaksepäin, tai sitten minulla eivät voimat riittäneet siihen. Eikä siitä pääsisi pois mitenkään muuten, kuin puskemalla läpi.
00.15.00
Otin kiinni mistä tahansa ja yritin vetää itseäni eteenpäin. Se oli laimeasti sanottuna vaikeaa. Ottaa nyt jostain kiinni, kun tiellä on magneettinen virta, sekä kävelypolku kolmen sentin paksuisen jään alla. Hetkeksi aikaa hölläsin lihakseni ja annoin uupumuksen valuta joka paikkaan kehossani. Tai niin luulin tekeväni. Heti kun lysähdin polulle magneettinen energiavirta sai otteen minusta ja alkoi työntää rintakehääni kasaan.
Säpsähdin - ja heitin hanskani pois - jos se oli mahdollista. Luultavasti olin jo täysin tokkurassa, enkä tajunnut mitään.
Otin kynsilläni kiinni. Heh - kynteni... Hyvä jos niitä on ollenkaan.
00.30.00
Vedin, vedin, vedin ja vedin. Työnsin jaloilla itseäni eteenpäin ja käsillä vedin itseäni pois magneettivirrasta.
Kylmä ja leppoisa tuuli alkoi luikerrella kämmenelläni, kun sain työnnettyä sen magneettivirran läpi.
Sitten sain toisen käden ulos ja sama toistui.
Vedin, vedin ja vedin. Nyt se oli huomattavasti helpompaa vetää käsillä, jotka eivät olleet sisällä yliluonnollisessa ilmiössä.
Tunsin pääni hipovan energiaseinämää ja sain silmäni tavalliseen, raikkaaseen ilmaan. Sen jälkeen nenän, suun ja ylävartalon. Sitten ravistelin jalatkin ulos.
00.47.00
Istuin huohottaen käsieni varassa ja katsoin magneettivirtaa. Sitä ei erottanut tavallisesta ilmasta. Työnsin kättäni lähemmäs magneettivirtaa. En tuntenut enää sitä.
Sitten työnsin kättäni pidemmälle, enkä silti tuntenut mitään erikoista. Pomppasin pystyyn - liian nopeasti "Woohoo", huudahdin ja kaaduin heti huimauksen voimasta. Lojuin pitkin poikin maassa, kuin olisin juossut viisitoista kilometriä. Hengitykseni oli epätasaista. Epäilin sitä tyhmää ajatusta, että tällaistakohan se on nykyään – siis käydä ulkona lenkkeilemässä. Mutta se oli vain tyhmä tuuma, en miettinyt sekuntiakaan, että se olisi totta.
Sen jälkeen aloitin vähän varovaisemmin; ensin kyykkyyn ja siitä varovasti, jalat haara-asennossa pystyyn. Sitten kävelin takaisin vähän matkaa, enkä tuntenut mitään erikoisia ilmiöitä. Olin jotenkin huojentunut, mutta samaan aikaan hämmentynyt. Outoa. Todella outoa. Silti olin vielä valmis menemään Lionkisunatalolle. Vedin ilmaa keuhkot täyteen. Ei se minua hämmästyttänyt. Olin ihmeellisen tyyni, tajusin sen itsekin kun olin kuljeskellut ympyrää – yhtäkkiä ajatukseni katkesivat.

"En voi uskoa tätä. Yksi Ulkopuolella. Tätä ei olisi saanut tapahtua. Äkkiä! Hänet pitää saattaa tänne. Millä tahansa keinolla. Minne hän on menossa? Seuratkaa häntä niin käyn hakemassa Morrisin."

Korvani menivät lukkoon, ja ajattelin, että nyt täällä on taas jotain magneettista, mutta sitten se loppui ja pystyin taas ajattelemaan selkeästi.
Sitten jostain kumman syystä virnuilin hiukan ja aloin taas kuljeskelemaan Lionkisunatalon suuntaan.
Hymyni hiipui, kun ajattelin miten minun olisi käynyt, jos en olisi päässyt pois. Mitäköhän?! Kuollut, samperin toukka. Joskus olin ihan hiljaa, kun jotkut muut yrittävät värkätä keskustelua kanssani. Vaikutin varmaan ujolta. Oikeasti minulla oli menossa pään sisällä täysi keskustelu - jossa minä olin täysillä mukana! Näin itseni pään sisällä kauniina. Sitten keskustelijat ihastuvat minuun ja olen täysi dorka ja mokaan kaiken. He tuntisivat rakkautta, mutta ei oikeaa rakkautta. He tuntisivat pehmeää ja villaista ja vaaleanpunaista rakkautta. Sitten löytäisin sen oikean. Sen, jonka rakkaus on kuin piikkilankaa ja ahdistusta. Rakkaus ei suinkaan ole lempeää. Se sattuu ja hukuttaa ja pitää kiinni piikeillään. Pitää kiinni rakkauden myrkyllisillä nuolilla. Se olisi unelmaa. Se on unelmaa. Sitten kaikki potkaisee tyhjää lopussa, niin kuin Romeossa ja Juliassa. Näkisikö oikeasti elämänsä kaikki vaiheet pikakelauksella kun potkaisisi tyhjää - tai juuri sitä ennen? Ja TUO jos mikä oli täysi vitsi. Sillä tietenkin kävin keskustelua - täysillä myös oikeassa maailmassa, vaikka joskus jos luulen jonkun sanovan jotain kivaa, jota hän ei sanokaan, niin sitten päässäni ajattelen että hän sanoi sen ja naurahdan itsekseni. Minulle ei todellakaan koskaan tapahtunut tuolla tavalla, enkä oikeastaan ikinä myöskään ajatellut noin.
Sitten mietin mistä ilmiö voisi johtua. (Näin siis ajatukseni menevät.)

Magneettisia virtoja oli mielestäni pelkissä tyhjiöissä.
Samalla kävelin maatilan läpi ja katselin hevosia. Pissa-Peter oli jo noussut, ajattelin, kun näin hänet ruokkimassa sikoja. Kävelin ripein askelin hevosaitauksen taakse, metsään, ettei Maajussi näkisi minua. Hän oli saanut nimensä siitä, että hänen nähdään joka päivä pissivän läheisiin pusikkoihin. Onkohan hänellä vessaa edes? Siksi minua ällötti kävellä metsään. Ei kai hän nyt tänne kakkaisi?
Metsässä seurasin pientä polkua, jonka varrella kasvoi valtavasti mustikoita. Jalkani olivat niin isot, että tallasivat mustikoista puolet. Työnsin käteni syvälle housujeni taskuun, sillä olin heittänyt lapaseni pois magneettisessa virrassa ja unohtanut ne siihen. Oliko kenellekään muulle tapahtunut sillä tavalla? Jos olisin kuollut, minusta olisi jäänyt asfalttiin pelkkä märkä läntti. Mutta mitä se minua huolestutti. Olin selvinnyt ja sillä sipuli. Elossa kuin peipponen, ja silti ajattelen kuolemaa, kuin joku vainoharhainen hyypiö.
Puut alkoivat harventua, ja tilalle tuli heinää, joka ylettyi leukaani asti. Tämäkin oli Pissa-Peterin maata. Nyt en edes uskaltanut katsoa alas millaista tuhoa jalkani oikein tekivät.
Maa alkoi viettää ylöspäin. Maa oli mutaista ja vetelää, kuin vauvan ripuli. Se luikerteli lenkkareitteni kangaskaistaleiden läpi ja kasteli sukkani ja sai jalat hikoamaan. Tämän kauas tänne suuntaan en ollut ikinä mennyt. Täällähän oli vai ruohoa ja heinää. Ei täällä edes saanut olla. Tyhmää, ajattelin. Tänne minut on tuotu ja mitään ei näy. Pelkkää tätä hemmetin heinämerta.  

Heinä alkoi inhottavasti luikerrella nenääni kuin käärme. Ne kutittivat minua joka paikasta. Kainaloista, lantiolta, kaulasta ja nenästä ja paljoista käsistä.
Yskin, kun ne tunkeutuivat huulien läpi suuhuni. Syljin ulos heinänpalasia. Ne tökkivät minua silmiin ja silmäni alkoivat vuotaa.
Aijoin juuri kääntyä takaisin, kun näin punaisen savupiipun hipovan kukkulan päätä. Juoksin niin nopeasti kuin pääsin pois heinämerestä rinteen päälle. Jos nyt olisin välittänyt yhtään heinistä, olisin jo kuollut häpeästä. Minä raivasin kaiken pois tieltäni. Sitten minä virnistin. Olin yksi isojalkainen ihminen - ja silti vastasin kokonaista sonnilaumaa. Kun olin kukkulan päällä nojasin polviini ja hengitin seitsemän kertaa syvään. En ollut mikään maailman urheilullisin. Katsoin alas kukkulalta ja näin ihanan sinisen talon. Ihanan sinisen talon takana kukkameri. Mitä ihmeellisimpiä kukkia. Taikakukkien takana loisti kirkkaansinisenä meri (tai järvi, mistä minä tiedän) ja sen molemmin puolin kohosi kukkuloita. Tuulenvire kutitti kasvojani järveltä päin. Tämä taisi olla pieni vuono, joka laskeutui mereen, ajattelin. Kompuroin rinnettä alas ja taikakukat loistivat kaikkialla. Ei vaikuttanut paikalta jossa myytiin ostoskanavan tuotteita.

Luku 2. Edward

Kukkien välissä oli polku, jota seurasin. Polku alkoi viettää oikeaan - talon pääoven suuntaan. Kukat olivat talolle mentäessä pienempiä, ja tunnistin niistä jopa yhden. Lemmikin. Muistin yhä sadun, jossa kerrottiin, miten lemmikki oli saanut nimensä. Lemmikki. Se kuvasi jollain lailla minua. En ikinä ole vastannut Jumalan kutsuun. Vaellan omia polkujani. Kukaan muukaan ei varmaan ole saanut näin kuvainnollista kutsua. Kaikkea voi kuvitella. Ajattelin Jumalan pilven päätä huutamassa möreällä äänellä lemmikille, että saisi herätä:
"Hoohoi, sinä kukka! Tahdotko uuden nimen? Minä annan sen sinulle: Lemmikki!"
Vähät Jumalista. Kunhan saan elää. Totta kai valitsisin itseni uhrattavaksi, jos vastapuolella olisi meidän luokka. En nytkään miettisi ollenkaan valitsisinko itseni vai kaverini. Sehän on nyt selvää. Mieluummin kuolen itse. Viikkojen päästä se on vieläkin selvempää. Viikkojen päästä minulla on rakastetummat ystävät, joiden vuoksi hakisin kuunkin taivaalta. Mutta itsensä uhrautuminen viikkojen päästä olisi epäitsekästä, sillä en voisi elää ilman heitä, niitä, joiden kanssa viikkojen päästä kaveeraisin. Mieluummin kuolisin itse, kun näkisin kaverini kuolevan. Sen voi ajatella monella tavalla. Se voi olla itsekästä, mutta sen voi tulkita myös uhrautumiseksi. Se on ainut asia, mistä ei voi olla varma. Jos kuolema onkin ruusuilla tanssimista? Tai sitten, kun jo päätinkin, että kuolemassa ei ole mieltä, se ei ole mitään. Jos valitsisi itsensä kaverinsa sijaan "uhrattavaksi", sitä ei voi kuvailla. Se ei ole uhrautumista, eikä epäitsekästä; se ei ole mitään. Minun mielestä Jumalaa ei ole olemassakaan. Ihmiset, jotka ovat hyviä ja tekevät kaiken mitä halutaan ja ovat kilttejä, eivätkä tee pahaa. Hekin kuolevat. Ei Jumala ole päättänyt saavatko ihmiset elää. Äitini ja isäni sen päättivät. Kai. Sitten vielä sanotaan, että Jumala on kaikkien Isä, vaikka hän ei ole edes tehnyt mitään minun eteen, tai kenenkään. Miksi ihmisiä kuolee, vaikka he eivät ole tehneet mitään pahaa? Oikeastaan, en halua ajatella millainen kuolema on, sillä jos sitä ei voi tietää, sitä ei voi tietää. Jos kuolemassa ei ole mitään. Ei yksinkertaisesti mitään. Ei itseään, ei ketään, ei mitään. Ei mieltä, joka voisi ajatella. Meille ihmisille ajattelu on elinehto. Jos ei voi ajatella, ei voi miettiä, muistella; ajatella. Ihminen ei voi ajatella, miltä tuntuisi olla ei mitään, sillä jos ei ole mitään, ei voi myöskään ajatella. Ja ajattelu ja ihminen kuuluvat yhteen. Minä ja ajattelu kuulumme niin tiiviisti yhteen, että voin jo kohta ajatella, miltä tuntuisi olla ajattelematta. Olen kehittynyt. Ihminen kehittyy, eikä sitä voi häneltä viedä. Kehitys on maailmalle tärkeää. Liiallinen on liikaa. Ei meidän rakas Telluksemmekaan kaikkea kestä. Liiallisesta kehityksestä rankaistaan. Luonnon ehdoin. Ja luonnon ehdot ovat kovat.

Kävelin terassille. Siltä näkyi ihanasti aallot, jotka särkyivät suuriin rantakiviin. Korjasin hiukan ajatuksiani: Minä ja ajatus kuolemasta kuulumme niin tiiviisti yhteen, että se tekee minusta kohta filosofin.

Pah, minäkö filosofi. Kuka niin väitti? Minäkö? No jopas. Minun mietteissäni ei ole mitään viisasta. Kaikki ovat tyhmiä ja turhanpäiväisiä kuvitelmia.

Hymyilin jo ajatellessani millaista olisi sisällä. Nyt kun siellä ei siis myyty moppeja. Ehkä pulska kotirouva ja paljon pullia. Nostin käteni lokinmuotoiselle ovenkolkuttajalle.

Jos en olisi ikinä koputtanut oveen, elämäni olisi pysynyt raiteillaan. Nyt kun koputin, en osannut ajatella, että elämäni vieri raiteiltaan, kuin kuula. Kun nyt koputtaisin oveen, kuula alkaisi vyöryä ja heittelemään elämääni edestakaisin. Kuula pyöri sisälläni, ja kaatoi kaikki suunnitelmani ja kirjoihin kirjoitetut unelmat ja ennustukset. En tiennyt, että talon sisällä oli poika, eikä mies. Poika, eikä pulska kotirouva.
Jos olisin saanut tietää millaiseen sotkuun joskus päätyisin, kun avaisin tämän oven... Olisin ehkä juossut pakoon. Tai sitten en. Ehkä olisin ollut varovaisempi. Sitten, monien viikkojen päästä, kun olin avannut oven, olin rohkeampi. Silloin, jos minulta olisi kysytty, olisin luultavasti avannut oven suin päin. Nyt, jos olisin tiennyt olisin ollut vain varovaisempi.
Vaikka tervetuliaislahjani ei ollut Pepsodent- mies, joita vihasin vain heidän ylimielisen hymynsä takia (sillä ihmisellä, joka minua sisällä odotti, oli sattumoisin myös ylimielinen hymy), ei se ikinä vetäisi vertoja, miten paljon oikeaa tämän talon asukasta tulisin vihaamaan. En tiennyt, että nyt kun avaisin oven, avaisin oven suoraan helvettiin. Nyt avasin polkuni helvettiin. Myöhemmin olisin sanonut, että avasin oven helvettiin taivaassa. Ehkäpä jopa kuitenkin helvettiin. Tylsät mauttomat päivälliset ensin, sen jälkeen vasta jälkiruoat.
Vilkaisin vielä kerran kirjettä ja laitoin sen taskuun.

"Hänellä on kirje! Edward! Äkkiä! Kirjatkaa osoite! Tämä on vakavaa. Hän oli sittenkin jonkun arvoinen."

Taas se tapahtui. En voinut ajatella. Kuin joku olisi tunkeutunut omiin ajatuksiini ja ryövännyt ne ja lisännyt sinne omiaan.

Koputin oveen. Oven maalit hilseilivät hiukan ja siniset ja kuivuneet maalinpalaset putoilivat lenkkareilleni. Osa tarttui tuulen mukana kukkiin.
Luulin, että ovi olisi narissut, mutta se oli kuin rasvattu! Ihan vain kirjaimellisesti.
Oven avasi poika. Minua ehkä vähän nuorempi. Saman pituinen kuitenkin.
Ei mikään ihmeellinen juttu. Kaikki oli okei. Poika mikä poika.
"Moi", sanoin. "Hei, tule vain sisään," hän sanoi ja viittoi minua sisään. Ovi avautui heti ympyränmuotoiseen olohuoneeseen. Siellä oli vain yksi ikkuna, mutta se kiersi ympyränmuotoisen olohuoneen kokonaan. Poika meni istumaan penkille, joka kiersi myös samalla tavalla olohuoneen kuin ikkuna.
"Sait varmaan kirjeen? Voi, pikkusiskoni kirjoitti sen. Pilaili hiukan kustannuksellasi, että silleen. Laittoi, että minä olin mukamas kirjoittanut sen. Pikkusiskoni kirjoitti sen kirjoituskoneella. Niin, ettei voi käsialasta päätellä minkä ikäisiä täällä asuu. Mutta ymmärsitkö siitä mitään?" hän kysyi, mutta en ehtinyt vastata, kun hän jo tervehti uudelleen: "Minä", hän aloitti, katsahti alaspäin, aivan kuin miettisi kuka oikeastaan oli. "Olen Edward", hän sanoi minä nyökkäsin ja katselin mukamas kiinnostuneena huonetta. Huone oli kiinnostava, mutta olin jo ensimmäisestä vilkaisusta kiertänyt katseellani sen joka kolkan ja sopukan. Edward katseli ulos aallokkoon ja kukkuloille.
En kestänyt hiljaisuutta, jonka rikkoi pelkästään ulkona mellovat aallot. Täällä sisällä hiljaisuus oli niin painostava, että se olisi voinut räjäyttää tärykalvot. Hiljaisuuden täytyi olla puhdasta ja valkoisen silkkistä. Nyt se ei vaikuttanut siltä.
Nyt se oli aivan erilaista. Sellainen hiljaisuus oli varmaan muiden mielestä. Ahdistavaa. Likaista. Yrittämistä. Epäonnistumista.
Vaikka sen pitäisi olla puhdasta, silkkistä, helppoa; vapauttavaa.
"En oikein älynnyt kirjettä", myönsin.
"Et varmaan", poika sanoi, "Et varmaan tiedä mitä ovat Lionkisunat?" hänen lävitseen kulki kuin sähköisku, kun hän sanoi sen sanan. Näin kun hän puri hammasta katsoessaan ulos.
"En. En tiedä miksi olen täällä."
"Lionkisunat... se on pitkä tarina. Saat ehkä kuulla sen joskus. Nyt on hyvä vain, että tiedät mitä ne ovat ja miltä ne näyttävät. Muut perustiedot. Olet oikeastaan tullut tänne katsoaksesi Lionkisunoita ja ostamaan sellaisen." Edward ei häkeltynyt ollenkaan, kun sanoi niin suoraan mitä minun piti tehdä.
Miten poika voi sanoa, että minun pitää ostaa sellainen?! Ehkä minä olen allerginen. Tai sitten olen käsittänyt sittenkin kaikki väärin ja Lionkisuna on elektroninen lastenpeli. Ei kuitenkaan. Millainen paikka, sellaiset asiat. Eli: Ihana talo, ihanat pikkuotukset (plus paljonpuhuvat pojat).
"No?" kysyin ärtyneesti. Kannatti näytellä kovaa. Hei kaverit, jos näkisitte tämän, kiljuisitte naurusta, mutta kyllä minäkin voin yrittää. Sinua pelätään, samalla kunnioitetaan enemmän.
"Lionkisuna ei ole eläin. Ei siis kissa tai koira."
"No kyllä minä nyt sen arvasin."
"Niin. Lionkisuna on pieni ja uusi eläinlajike", sanoi Edward, joka ei hätkähtänyt minun äänensävyäni. Yleensä se sai toiset kiemurtelemaan. Voin asiantuntijana sanoa, että on joskus kiva, etteivät kaikki tee niin. Mutta onneksi myös Alan oli poikkeus.
"Se löydettiin Venäjältä. Se on täysin harmiton ja siinä ei ollut tutkijoitten mukaan mitään erikoista", palpatti hän.
Menin hiukan epävarmemmaksi. Puhe kuulosti suunnitellulta ja myös keksityltä. En toisin sanoen luottanut Edwardiin yhtään. No ehkä vähän, mutta on hienompaa sanoa se näin.
"Etkö sinä sanonut, että Lionkisunoitten tarina on pitkä? Ei kuullosta siltä. Löydettiin Venäjältä, eikä tutkijat pitäneet kiinnostavalta. Tuntuu todella pitkältä stoorilta", pyöräytin silmäni taivaisiin. Huomasin samalla, että huoneessa oli kattoikkuna. "Ja sanoit, että saisin kuulla sen joskus", vängyin. Tilanne oli tukala; seisoin keskellä lattiaa ja olin täysin avuton. Samalla katselin hölmistyneenä kattoikkunaa, joka oli hyvin pieni, eikä se sopinut sisustukseen lainkaan. Se näytti hiukan oudolta. Siis... ihan kuin se ei johtaisi suoraan taivaaseen. Tarkoitan sellaiseen, jonka ihmissilmät näkevät.
Ainut aseeni oli puhua jotain. Mutta onneksi tilannetta helpotti se, että Edward katsoi aaltoja. Vaikka hän ei ilmehtinyt millään lailla, poskilihaksilla, suullaan tai edes rypistänyt otsaansa, silti näin että hän mietti miten voisi vastata. Sen nyt olisi tiennyt tyhmäkin.
"Taisin seota sanoissani", Edward puheli. Nytkään hän ei osoittanut epävarmaksi. Hän piiloutui pokerinaamansa taakse. Edes yksi ilme, niin voisin päätellä, mitä hänen päässään liikkuu. Mitä kovempi nimittäin on, sitä enemmän sinua pelätään. Ei kannata esittää nynneröä, sillä silloin olet varma kohde. Edward tiesi tämän. Ilmiselvästi. Isäni oli ainakin äidin mukaan opettanut Alania ja minua tähän, mutta ainakaan Alaniin se ei tepsinyt.
"Saanko joskus nähdä niitä?" painotin sanaa niitä, että Edward takuulla tietäisi mitä tarkoitan, "Vai selitätkö todella pitkää Lionkisunoitten historiaa kunnes täytän satoja?"
"Ei, minä voin näyttää niitä nyt heti." Oli outoa, kun Edward ei hätkähtänyt. Yleensä kaikki kiemurtelivat katseestani ja sanoistani. Edward kävi sillä tavalla hermoon, mutta samalla se innosti minua jäämään. Toinen puoleni halusi pois. En hämmästynyt yleensä mistään. Nyt olin hämmästynyt. Ja tämä talo ja Edward saivat reaktioni aikaan. Ei mikään muu.
Kaksi nuorta teiniä vieraassa talossa riidellen ja vakavissaan. Kun mietin sitä se sai minut melkein naurahtamaan. Hymyilin itsekseni.
Silloin Edward katsoi minua hiukan kummissaan. Sehän tepsi, minä ajattelin. Vanha ja tuttu keino: näyttele sittenkin tyhmää, eli: ole luonnollisesti.
Edward käveli kapeille kierreportaille ja viittoi minua mukaan. "Tule".
Lähdin vastentahtoisesti kävelemään rappusille. Emme kumpikaan sanoneet mitään.
Toinen huone oli kakunpalan muotoinen. Kakunpalan, joka on leikattu ympyränmuotoisesta kakusta.
Siellä oli ikkuna, joka kiersi pelkästään kaarevaa osuutta. Edward oli jo tiskillä, joka oli sijoitettu suoralle seinustalle.
"Saat katsoa tällaisesta lehtiöstä. Lionkisunoita, siis. Voit valita siitä jonkun, josta tykkäät. Tuon sen sitten sinulle yläkerrasta", poika sanoi. Teki hyvää sielulle, kun ajattelin, miltä tuntuisi huutaa hänelle:
"Luuletko, että minä olen joku palvelija! Mitä sanot, jos lähden pois enkä osta mitään saamarin elukkaa! Olen ihan varma, että olet huijannut silmät ja korvat täyteen. En usko pätkääkään mistään historiasta! " huusin ja poika imisi omahyväisen virneensä itseensä. Lähtisin pois, kovalla rytinällä, eikä hän koskaan tulisi jakelemaan posteja viattomille.
Vähän liioiteltu versio, tiedän. Mutta kun ajatteli että olisi erilainen tilanne ja huutaisin tuon... Se vasta tuntuisi hyvältä. Mutta väärältä, hänhän ei ollut tehnyt mitään muuta kuin… valehdellut vähäsen.
"Huhuu!" poika heilutti kättä minun silmieni edessä ja hänen läheisyytensä sai kädet hikoamaan ja mielen mustumaan. Kylmät väreet selässä kipittelivät joka ruumiin sopukkoon kuin hiiret. Havahduin kuitenkin tehokkaasti omista mietteistäni ja ajattelin, voisinko toteuttaa suunnitelmani, joita olin huudellut pääni sisällä. Huomasin, että Edwardin kädet olivat sileät ja kauniin sirot. Hänen kasvonsa olivat kauniit, ja pisamat vain koristivat niitä. Hänellä oli vaaleat huulet ja tuuheat ripset. Hänen vanhempansa olivat pakosti jostain muualta kotoisin, ajattelin. Hänellä oli oranssit hiukset, pisamat ja sirot tummat kulmakarvat, mutta tuuheat (tummat) silmäripset. Silmätkin olivat tummanruskeat. Edward ojensi minulle nahkaista ja mustaa kansiota. Kansion päällä luki kultaisin kirjaimin: Lionkisunat.

"Ota se", Edward pyysi ja tyrkkäsi kansiota minulle. Otin sen ja yritin olla mahdollisimman kova kuin olla ja voi, sillä en halunnut, että Edward näkee käsieni tärisevän.
"Valitse sieltä Lionkisuna. Sano minulle sitten, kun olet valinnut. Käväisen hakemassa sen sitten kolmannesta kerroksesta", hän vilkaisi hermostuneena kattoon; kolmannen kerroksen lattiaan.
JES! Ilmeitä. Hermostunut ilme taisi tarkoittaa sitä, että ylhäällä saattaisi olla jotain väärää, joka ei kuulunut hänelle. Jotain mitä minä en saanut nähdä. Otin huomioon myös sen, että hän mainitsi Lionkisuna-sanan vain pakkotilanteessa. Avasin kansion.
Ensimmäisellä sivulla oli Edwardin nimi. Käänsin sivua. Se oli minulle täysi yllätys.
"Tältäkö Lionkisunat näyttävät?" kysyin. Ja olin ollut oikeassa. Ne eivät olleet eläimiä. Ne olivat fantasiaa, tarua, olioita, ufoja. Ensimmäisellä Lionkisunasivulla oli piirretty ja pyöreä punainen liekki, jonka sisästä pilkistivät kaksi vihaista silmää. Se oli Lionkisuna. Ja SE oli yllätys. Oikeanpuoleisella sivulla oli luonnetta ja... Luinko oikein? Taika- ja oppineisuusarvo.
Punaisella liekillä arvo oli seitsemän. Arvelin, että suurin arvo olisi kymmenen.
"Edward", sanoin, mutta luin samalla punaisen liekin luonnetta:
Tulinen ja hyvin herkkä. Vaatii yksinoloa ja ei pidä mistään yliluonnollisesta. Tavallista, mutta sangen yksinäistä ja ankeaa...
Hyvä, ajattelin. Erinomainen alku. En ymmärtänyt tekstistä mitään. Mahan pohjassa oli alkanut kipristellä. Kipristely johtui pienistä kuumista kipinöistä, jotka syttyivät vastanpohjassa. Tunne levisi rintaan ja kädet alkoivat hiota, silmät alkoivat kuivata ja niskaa kuumotti. Tiesin tarkalleen, mikä tunne se oli. Hengitin pari kertaa syvään, ikään kuin se olisi auttanut tunnetilaan. Fyysinen harjoitus ei tehoa siihen. Tarvitaan rauhallinen mielentila, jossa on rento olo; kaikkea muuta, mitä nyt tunnet. Olin tuntenut saman tunteen magneettisessa virrassa. Pelkoa ja jännitystä. Epäilystä ja omien aistien tuhoutumista. Yhtäkkiä tunnet (miten tyhmästi sanonkaan 'tunnet', sillä enkö juuri maininnut, että omat aistit tuhoutuvat?) miten korviisi tungetaan sulaa pihkaa ja kurkunkansi on luiskahtanut henkitorven päälle. Ja sen päälle piti silmiäkin räpytellä, perhana. 'Tuntui' kuin kaikki vesi silmistäni valuisi nyt selässäni ja kämmenissäni. Hiki tuntui hapokkaalta, nyt kun henkinenkin olo oli outo. Happo pursui kämmenien ihohuokosten syvyyksistä ja katsoin, ettei se polttaisi reikää kansioon. Ja vielä nytkin, kun uhrissa (kansio) oli selvät murhaajan sormenjäljet (kämmenen muotoinen hapokas reikä). Se tunne oli parsittava ruumiistani pois, ennen kuin siitä tulisi yleinen. Ja tiesin tarkalleen, miten sitä yleiskielellä sanottiin. Pelko. En yleensä tuntenut sellaista pelkoa ja epävarmuutta. Epävarmin yhdistelmä - ja huonoin, mitä ihminen voi tuntea. Ja minun mielestäni se, että Lionkisuna ei pitäisi mistään yliluonnollisesta oli varsin typerä. Jos itse oli harvinainen, jopa taruolento, ei voi sanoa enää mitään muuta yliluonnolliseksi. Jos haluat karsia kaiken yliluonnollisen elämästäsi pois, ajattelin, ja suuntasin sanani punaiselle liekille, sinun pitää karsia siinä samalla myös itsesi. Itsensä karsimiseen ei ole kuin yksi tapa, tai ei mitään. Se yksi tapa on yhtä epävarma, kun joku sanoisi, että muistaisi, miltä tuntuu olla äidin kohdussa. Se yksi epävarma tapa on kuolema. Siitä ei voi olla varma ja se on ainut asia, jota tutkijat eivät voi tutkia. Minun mielestä ihmiset tunkevat nokkansa liian moniin asioihin. Ei kenenkään ole tarkoitus tietää millainen luusto on antiloopilla. Tai millainen avaruus on ja onko Jumalaa oikeasti olemassa. Kuolema on päättänyt pysyä kaikilta pois tiedosta. Mutta taas ajatukseni harhailevat; ensimmäiseksi: ajattelen kuolemaa, toiseksi: kuolema ei voi päättää, sillä enkö jo päättänyt, ettei kuolemassa ole mieltä? Perhana, nyt on menossa suuret bisnekset, joten pysy sinne, mistä paska valuu! Sanoinko jo tarpeeksi? Hyvä.

Jos ei ole mieltä, ei voi päättää. Ajatukseni menivät koko ajan huterammiksi ja epävarmemmaksi, kuin monikerroksinen kakku. Ensimmäinen kerros on vakaa; lähden vakaasta mielipiteestä. Koko ajan mielipide pienenee ja sen todennäköisyys heikkenee. Sitten, kun kakku on niin korkea, että se on kaatumaisillaan, ajatuksistani ei saa enää selvää Fredkään. Tässä tapauksessa tarkoitan mielestäni järkevimpää tapaamaani ihmistä, joka asuu pari aaria Pissa-Peterin talolta. Olen kävelyttänyt joskus hänen koiriaan ja saanut katsella hänen käärmekokoelmaansa. Hän oli aikoinaan korttitalojen maailmanmestari. Hän oli opiskellut kolme kertaa pitkän matikan ja hänelle oltiin tehty erikoislinja lukioon. Hän tiesi, missä kulmassa kortti piti laittaa ja katsoi aina erikoisen monokkelinsa takaa mittasuhteet ja asteet. Monokkeli oli sentin paksuinen, sekä sen reunoille oli painettu numeroita. Se oli eräänlainen monokkeli-suurennuslasigeokolmio. Jos joku ihminen oli velho tai maagikko, se olisi hän. Vaikka häneltä puuttui vielä vaalea pitkä parta ja koukkunenä. Sitä, kuin puolustaakseen, ettei hänellä ole partaa ja koukkunenää, hänellä on paksusankaiset ja mustat silmälasit. Myös farkkukankainen pikkutakki ja maihintulohousut. Voitte jo kai päätellä; hän oli nuori. Arvelisin, että kaksikymmentäseitsemän. Aika tarkat mielipiteet, jeh?
"Niin?" Edward kysyi ja näin hänet silmänurkastani. Hän katseli olkani yli kansiota ja tarkkaili ilmettäni.
"Osaavatko Lionkisunat taikoa?" ihmettelin itsekin, miten luonnollinen pystyin olla, mutta ääneeni kiiri ihmetteleväisyys. Vain siksi, koska ihmettelin, miten voin olla ihmettelemättä. Loppujen lopuksi kuitenkin ihmettelin. Ihmeellistä.
"Hmph. Eivät - siis osaavat. Saat uskoa, että ne osaavat taikoa, mutta jos et usko, niin ei tarvitse."
"Etkö saisi kertoa?"
"Voinko luottaa sinuun?"
Et tietenkään, tyhmä.
"Totta kai voit."
"Lionkisunat osaavat taikoa. Omituista?"
"On. Sillä sanoit, että tutkijat eivät huomanneet Lionkisunoissa mitään erityistä."
"Väliäkö sillä on. Lipsahti jotain väärää. Tuomitaanko minut heti siitä?"
Hän sanoi sen vähän liian nopeasti.
"Sinä puhuit niin varmasti." sinä et puhunut ollenkaan varmasti! Huijasit ja olen siitä varma, mutta haluan saada sinut siitä kiinni! "Sanoit, etteivät tutkijat huomanneet siinä mitään erikoista. Nyt väitätä toisin, enkä tiedä mitä uskoa."
"Uskot sen mitä nyt sanon: Lionkisunat osaavat taikoa, mutta -"
"Mutta glunks? Empäs keksi enää tarinoita, joita voisin käyttää huijaamiseen? Nyt tuli kova paikka - en osaa improta enää? Mutta miten vaan. Ei vängetä, jos et halua."
En tiedä, mistä Edward kokosi kaiken rohkeuden; sitten hän käveli tiskin luo, samalla tallaten varpaani. Oikeastaan se ei ollut mitenkään vaikeaa. Yhtä hyvin Edward olisi voinut kompastua niihin. Oma pelkoni alkoi kaikota. Olisi helppoa ajatella ja tuntea, että hiki lähtisi samalla, mutta mitä erikoisempaa, hikeä tulikin vain entistä enemmän. Juuri nyt, kun tiedän, ettei tarvitse pelätä, ettei pikku pojannulikka voi tehdä mitään sinulle.
Edward oli aika säälittävä tapaus. Ensin hän näyttelee hyvää, sitten onkin pelkuri, sitten taas näyttelee niin, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan ja sitten hän keräsi rohkeutensa ja tallasi varpailleni. Nyt kun mietti, varpaille astuminenkin oli ollut säälittävää. Tulee mieleen koulun riitapukarit ensimmäiseltä luokalta:
"Yhyy... Tom vei minun penaalin. Siinä oli Spidermanin kuva ja se oli rakkain aarteeni, voi yhyy..."
Ensiluokkalaiset tytöt ovat huolissaan; saako poika enää penaaliaan takaisin? Tom on syyllinen! Hän astelee vikisten opettajan eteen.
"Opettaja, se en ollut mä! Mä en ole vienyt mitään!"
Opettaja katselee arvioivasti Tomia.
"Hän sanoo, ettei vienyt mitään. Katsotaan nyt kuitenkin pulpetista."
"Ei opettaja! Älä katso! Miksi sä katsot, sanoinhan mä, etten se ollut mä!"
"Voi, Tom. Olisit vain kertonut totuuden. Katso mitä oli sinun pulpetissasi." opettaja heiluttelee Spiderman-penaalia, jonka oli juuri löytänyt pulpetista keskeltä kirjamerta.
"Mitä tämä voi olla sinun pulpetissasi? Jos vain nyt antautuisit. Kerro totuus, niin silloin on parempi. Jos vain valehtelet, niin tästä tehdään suurempi juttu."
Opettaja antaa penaalin Nickille, joka irvistää Tomille ja halaa penaaliaan.
"Opettaja! Olen varma, että se on hän!" Nick huutaa ja osoittaa Tomia räkäisellä sormellaan. Nytkin häneltä roikkui vihreä jojo vasemmasta sieraimestaan. Hänellä oli aina sormi - nenässä. En ole varma minne hän pistää aarteensa. Ei ainakaan sinne, minne pitäisi.
Tom itkee ja istuu omalle paikalleen. Ennen kuin hän istahtaa penkilleen hän kuitenkin tallaa niin kovaa Nickin varpaille kuin pystyy.
"Siitäs sait", hän mutisee ja pyyhkii kyyneleitään pois. "Seuraavalla kerralla tapan sut."
Tällaiseenko olin antautunut? Jos olin, niin nähtävästi olen vajonnut ensiluokkalaisten tasolle. Käänsin seuraavan sivun. Pieni kukka. Ehkä sellainen olisi kiva. Iloa elämään. Ei siis todellakaan. Seuraava sivu. Jalkapallon raidallinen. No jaa. Aika pliisu, jos saan sanoa. Ensiluokkalaisten tasolle... Räkänokkien ja pienten kantelijoiden. Minua alkoi ällöttää olla siinä mökissä. Halusin päästä nopeasti pois. Lionkisunat olivat kuitenkin niin kiinnostavia, ettei kannattanut jättää väliin. Käänsin seuraavan sivun. Tällä kertaa minuun ei hyökännyt pelkkä pelko. Nyt huomasin, että sen kanssa ratsasti myös ahtaanpaikankammo ja hengitysvaikeudet. Tiedän mitä te ajattelette. 'Mene herranjestas astmalääkäriin. Voit saada vielä taudinkin. Muistan kerran, kun setäni vaimon siskon tyttären mies kävi lääkärissä ja hänellä todettiin olevan paha astma. Ai niin, se taisi ollakin pelkkä hinkuyskä, mutta kannattaa käydä, sillä olen joskus kuullun kai sellaisen taudin, ja muistaakseni se on todella vaarallinen...' Kiitos ei. Tummansinisiä, vaaleanpunaisia ja oransseja raitoja omaava Lionkisuna. Tekisi mieli oksentaa. Käänsin sivua... Näin jatkui vähän aikaa.
Olin puolessa välissä. Haalistuneilla sivuilla kuvattiin maailmaa mullistavia olentoja. Olen jonkun ventovieraan pojan talossa ja katselen Lionkisunoitten taika-arvoa. Edward on valehdellut silmät ja korvat täyteen inhottavia valheita. Se olikin pahinta. Tiesin, että hän valehtelee, ja tiesin, että hän tietää, että minä tiedän, että hän valehtelee.
Ja meidän piti vain esittää jotain aivan toista.
"Kyllä Edward. Uskon jokaisen sanasi. Olen uskollinen palvelijasi, enkä anna kenenkään häiritä sinun kultaista arvoasi. Ai, että sinä tiedät olentoja, jotka osaavat taikoa? Sepä ihmeellisen tavallista. Eivätkä tutkijat innostuneet? No totta kai. Miksipä olisivat vaivautuneet tarkastelemaan tällaisia arkipäivän pikkupalloja..."
Tällaista peliä me leikittiin. Peli ei tavallaan ollut likaista. Tyhmää se vain oli.

Vaikka Edward ärsytti minua, silti hän oli... jotenkin hyvä...? Sillä onhan hyvä, että joku ei ala kiemurtelemaan, jos sanon jotain? Pyörittelemään peukaloitaan, jos olen hiljaa? Alkaa itkeä, jos sanon jotain pahaa? Edward osasi 'olla oikein'. Yhdessä kirjassa sanottaisiin: 'hän tajuaa nämä systeemit'. Hiljaisuus oli ihanaa. Hiljaisuus oli ihanaa silloin kun oli jotain mielenkiintoista mietittävää. Silloin voi miettiä vaikka mitä. ... kuolemaa? No, se oli vitsi. En minä sitä nyt ala ajattelemaan. Enkö?
Miksi ajattelen kuolemaa niin paljon? Onko se merkki jostain? Merkki, että kuolen itse kohta? Että minun pitäisi siirtyä uskoon (joo, ja tuo oli vitsi)? Että voisin ajatella kuolemaa, jotta voisin ymmärtää elämän salat, ennen kuin on liian myöhäistä?
Oliko virta merkki? Tämä talo? Lionkisunat? Kääntääkö tämä elämäni nurinkurin?
Ajattelin, että kuolema oli kuin hämähäkki, jolla oli miljoonia jalkoja. Jotkut viettivät ylös, jotkut alas. Jotkut eivät johtaneet minnekään. Sinne joutuvat eivät kuuluneet taivaaseen eivätkä helvettiin. He jäivät jumiin, kuin magneettivirrassa. Se olisi varmaan pahin vaihtoehto; ei tietäisi minne kuuluisi, kuka on, mikä on, minne haluaisi enemmän. Ehkä helvetti olisi yhtä paha. Oliko magneettivirta ollut jokin merkki? Sellainen, että
joutuisisin sinne kuolemassa? En olisi hyvä enkä paha? Ei se voisi olla merkki, sillä silloin tämä talokin olisi. Magneettivirta olisi se, ettei pääse minnekään, ja tämä talo... No arvaatte kai - helvettini.
Sitten kun joskus kuolisin ja joutuisisin helvettiin, minä joutuisin hämähäkin yhtä jalkaa tänne taloon. Olisiko paikoilleen jääminen minulla samanlaista kuin magneettivirrassa? Jos joutuisin taivaaseen en tietäisi minne menisin. En ole vielä tavannut maanpäällistä taivasta. En tiennyt, että jo viikon päästä tapaisisin sen. Mutta en olisi koskaan varma pääsisinkö sinne.
Sitten avasin taas seuraavan sivun. Sillä oli pieni lohikäärme. Pienet mulkosilmät olivat täysin vihreät. Taika-arvo: 9.
Seuraavalla sivulla oli valkoinen olento, jolla oli sateenvarjo toisessa kourassaan. Katsoin nimeä, mutta en vaivautunut selvittämään sitä tarkemmin, sillä se näytti pelkältä kirjainsotkulta. Seuraava oli keltainen, jolla lähti pieniä liekkejä iholtaan. Nämä paranevat vain loppuun päästyään. Seuraavalla sivulla oli pieni vihreä pyörylä, jonka joka toinen senttimetri oli peittynyt pienellä piikillä.
Pienet ilkikuriset silmät kurkistivat piikkien lomasta.
Katsoin nimeä: Kaktus.
Ei oltu paljoa mielikuvitusta käytetty, ajattelin. Jos joku ei tietäisi mitään lionkisunoista hän luulisi Kaktusta tavalliseksi kaktukseksi. Ei paha, ei paha. Sitten tuli vielä pari imelää ja tylsää lopussa.
Huokaisin. Tästä tulisi vaikea päätös. Kaktus, sateenvarjotyyppi, keltainen liekki vaiko lohikäärmeen tapainen?
Siinä plaraamisen aikana päähäni oli kehkeytynyt pari ilmeisen hyvää kysymystä.
"Edward?"
"Mhmph?" sanoi hän kassan luota. Järjesteli varmaan kalliita rahojaan. Mistäköhän nekin oli saanut?
"Missä kaikki muut ovat? Vanhempasi? Kaksoset?"
"Äiti", Edward sanoi ja rykäisi kesken lauseen. "On työmatkalla Australiassa."
Pyöräytin silmäni taivaisiin; taas kaikki olivat poissa, mutta Edward ei voinut todistaa mitään. Samalla huomasin tässäkin huoneessa pienen sisustukseen sopimattoman kattoikkunan.
"Kaksoset ovat jossain -" Edward heilautti kättään ikkunan suuntaan, "metsässä jossain." Hän jäi katselemaan metsään päin. Kasvot pysyivät silti tulkitsemattomissa. Hetken ajan - ihan kuin olisin nähnyt hänellä anovan ilmeen, mutta oli kai pelkkä kuvitelma.
"Entä isäsi?"
"Hän kuoli kaksi vuotta sitten", hän kertoi ja ravisteli katseensa irti metsästä.
Ystäväni ovat tottuneet säälimättömyyteeni, mutta Edward ei, joten kommentoin.
"Otan osaa." Se ei tuntunut tulevan ollenkaan minun suustani. "Miksi nuo ikkunat?" huitaisin kattoikkunaan päin.
Käännyin taas kirjan pariin.
"Hmph", Edward lausahti taas hyvin edwardmaiseen tapaan. "Jos vähän ajattelet, niin älyät mikä niissä on vikana. No, isällä sattui olemaan nyt vaan outo maku."
"Missä sinun vanhempasi ovat?" kysyi Edward hyvin äkkiä.
"Äidin nimi on Joanne. Hän pitää baaria keskustassa. Olet varmasti nähnyt sen - sitä ei voi olla huomaamatta. Se on äidin maku. En voi mitään. Isäni", aloitin, "on jossain, en tiedä missä. Hän jätti äidin."
Edwardin silmät kiiluivat. "Mikä oli isäsi nimi?" hän kysyi. Hänen äänensä säröili, mutta oli kiihkeä. Tätä saatoin ihmetellä. "Charles", sanoin.
"No se oli hyvä tietää", Edward sanoi. Outoa. Kun Edward kääntyi näin profiilistä että hän virnisti. Räpäytin silmiäni. Hän oli taas tavallinen Edward joka ei ilmehtinyt lainkaan. Outoa. Aurinko sitä paitsi häikäisi Edwardin niin, että näin hänet mustana siluettina. Se yleensä vääristi ilmeitä.
Niin se oli.
Tarkastelin kattoikkunaa. Tämäkään ei näyttänyt vievän suoraan taivaaseen. No, jos minulta kysytään nyt, niin missä tahansa on 'taivas', kunhan pääsen pois tästä talosta.
Sitten joku pieni, ehkäpä älynväläys - jos niin voi sanoa - tuli minulle, ja katsoin lattiaan. Bingo!
Lattiassa oli ikkuna, joka noin yhdeksänkymmenenyhdeksän prosentin tarkkuudella oli se sama ikkuna, joka oli ollut katossa ensimmäisessä kerroksessa.
Katsoin sen läpi, ja huomasin katsovani juuri sitä kohtaa, jossa olin juuri seissyt.
"Okei, kivat windowsit."
"Hmph", äännähti Edward, taas.
"Saanko paperia?" kysyin Edwardilta, sillä minulle oli kehkeytynyt hiukan vähän liian tylsä ja tavallinen ratkaisu, minkä lionkisunan ottaisin.
"Mph? Joo, saat... Käyn hakemassa alakerrasta." Nyt on varmaan ilmeistä, että ilmeistä (heh) ei voi päätellä mitään, mutta sanonpa vaan, että hänen pokerinaamansa hölleni yhden sadasosan ja luultavasti se hölleni ihmettelyn suuntaan.
Sillä aikaa, kun Edward oli alakerrassa, minä vilkuilin sen sijaan yläkertaan. Jospa vain... keksisin jotain, minkä avulla Edward pysyisi pidempään alakerrassa.
Sitten sain niin mielipuolisen tyhmän ja idioottimaisen idean, että melkein luulisi sen kuuluvan 'maailman tyhmimmät, mutta toimivamman jekut- listaan. Ehkä se kuuluikin.
Otin tuolin tiskin luota ja hinasin sen ikkunoitten viereen (niiden ikkunoiden, jotka kiersivät 'kakunpalan' pyöreää reunaa). Seinää kiertävät ikkunat olivat kuitenkin niin korkealla, että sataviisikymmentäseitsemän senttiä ei olisi riittänyt, jos aikoi heittää ikkunasta ulos, mahdollisimman pitkälle, kansion, jossa luki kultaisella tekstillä: Lionkisunat.

"Kaikki tietävät mitä tehdä? Hyvä on. Jos joku ei suorita tehtäväänsä asian mukaisesti saa loppuikänsä virua Zifflingin vankilass. Juttu on ehkä jopa liiankin helppo. "

Luku 4. Huono heitto

Kurkottauduin avaamaan ikkunan. Lempeä ilmavirta pöllähti huoneeseen.
Hikiset hapot syöksyivät taas soluissani. Okei, ei kun menoksi.
Otin hyvän asennon heittämiseen.
Meinasin pudota tuolilta.
Nyt on huono juttu.
Entäs jos tämä meneekin pieleen?
Ei perhana, heitä se kansio kuuseen.
Heitin sen kaikilla voimillani niin kauas kuin jaksoin, mutta jokin päässäni loksahti, että se menikin pieleen. Ainakin vähän. Sekin oli liian paljon.
Kansio liisi yli taikakukkien. Voi ole kiltti, pysähdy siihen.
Se lensi niidenkin yli.

Nyt oli pelkkää hiekkaa. Sen jälkeen vuono.
Tipu rannalle... Siis et pudonnutkaan. Tipu sitten kivikkoon...?
Voi ei. Se meni kivien ohi.
Voi ei. Nyt se voi tippua pelkästään vuonoon. Sitten se plätsähti veteen.
ENTÄS JOS SE MENEE PIELEEN... ENTÄS JOS SE TIPPUU VUONOON. Hyvä vitsi. Sen pitäisi oikeasti kuulua näin:
VOI EI. ENTÄS, JOS SE EI TIPUKAAN VUONOON. ENTÄS, JOS SE PÄÄTTÄÄ JÄÄDÄ RANNALLE?
Ei voi mitään. Sitten ovi aukeni takanani.
Hetken aikaa oli hiljaista, kun minä olin jähmettynyt paikoilleni. Edward oli varmaan jähmettynyt kauhusta. Tai sitten ilosta. Tipu, kakara. Tipu vuonoon.

"Mitä sinä luulet tekeväsi?!"
Ei sitä ihanaa hiljaisuutta niin kauan kestänytkään. Nyt oli ison Hupsin paikka: Voi ei. Ei kun jee. Ilmeitä. Tarkastelin varovasti Edwardin kasvoja, ja luulen huomanneeni hiukan varoituksia ja vaaroja.
"Katselen näkymiä."
Ei Edwardkaan niin tyhmä ollut, että olisi uskonut tuon.
Se oli niin epätoivoinen tilanne, ettei pahemmaksi voinut mennä. Siksi irvistin Edwardille mielipuolisesti, ja pistin silmäni kieroon.
"Katshhelin näkhymiä. Hehehe. Höröhörö." Luulin, että pieni irvistys voisi hiukan välejämme.
Edward katsoi minua, kuin olisin oikeasti tärähtänyt.
"Missä kansio on?" kysyi hän niin kuin terapiassa kysytään 'ihmeellisen älyvikaiset kakarat'- osastolla. Ei sellaista osastoa ole olemassakaan. Mikäköhän minut oli pistänyt tekemään sen? Tyhmyys? Hulluus? Tylsistyminen? Epätoivo? Oikeastaan - luulisin - että minut meni tekemään sen pelkkä vaisto. Tai ei mikään. Se on vain luonteeni. Ehkä sellainen osasto pitäisi sittenkin hankkia.
Voi se sittenkin mennä vähän huonommaksi. No, ajattelin, tämä taitaa olla sitten se aste, mihin hulluuden puhelut tulevat. Pitäisikö minun nähdä poroja taivaalla? Nauroin ääneen, kun oikeasti katsahdin taivaalle.
Edward tuli ikkunan luo ja antoi minulle paperit. Kiitin. Ja sanoin samalla, että hän on komea.
Edward ei välittänyt, vaan katsoi ulos.
"Mikä tuolla vedessä kelluu?" hän kysyi.
Hymäilin hiukan. "Lumme se vain on."
Hän katsoi vuonoon päin tarkemmin, ja näki jotain kultaista kannessa. Hänen silmänsä pyöristyivät.
"Se on lionkisunakansio! Miten voit heittää sen pois?!"
"Voi voi."
"Mitä 'voi voi'?!" hän huusi ja matki surkeasti ääntäni.
"Vahinko on jo tapahtunut."
Edward veti kerran keuhkot täyteen ilmaa.
"Se on sitten haettava sieltä."
"Sinä haet sen", sanoi Edward ja osoitti sormellaan minua.
"No enkä."
"Haetpas", hän hoki minulle.
"Miksi?"
"Sinä sen sinne heitit."
"No enpäs."
"Heitit."
"Niinpä heitinkin. Joo, kyllä minä sen heitin. Usko pois, minä se olin." Nyt minulle oli tullut jotenkin vapaampi olo. Kokeilkaa joskus. Hmm... valitkaa sananne ehkä vähän paremmin kuin minä. Voi koitua harmia. Tai sitten iloa. Molemmat ovat vaarallisia. Olen asiantuntija.
"Sitten sinä haet sen", määräsi Edward.
"Enpäs. Minä heitin sen sinne, sinä saat hakea."
"Onpas oikeudenmukaista. Kaduttaa, miten voit keksiä noin hyviä suunnitelmia", kertoi Edward.
"Niin minuakin."
"Todella."
"Tottahan toki."
"Vain niin. On sitten pakko-" yhtäkkiä Edward otti anorakkini, jonka olin kietonut vyötäisilleni tultuani sisään.
"Ota jos saat", hän sanoi ja heitti sen kauas. Tuuli kuitenkin kiskaisi sen rantakivikkoon.

"Sinä saat hakea sen nyt. Sinun pitää muutenkin hakea sinun takkisi."
"En minä siitä välitä."
"Et vai?"
"Luulitko?"
"En."
Puhuimme niin nopeaan tahtiin että en melkein itsekään tajunnut puhetta mikä ryöppysi suistamme.

"Vai niin."
Olimme hetken kumpikin hiljaa. Outo hulluudenpuuska oli vallannut Edwardinkin.
Yhtäkkiä kaappasin yhden kukan ruukkuineen kaikkineen ikkunalaudalta. Heitin sen. Se putosi vuonoon.
"Tuo on epäreilua."
"Sinun mielestäsi."
Yhtäkkiä Edward kaappasi minulta minun kännykkäni taskustani ja heitti sen vuonoon.
"No tuo ei minua ainakaan haittaa", minä sanoin.
"Vai niin. Muuten vaan haluaisit pinkoa kännykkäsi perään niin kovaa, kuin jaloistasi lähtee."
"En minä sitä tarkoittanut", sanoin. "Se on jo valmiiksi rikki."
"Miksi sinä kanniskelet rikkimenneitä kännyköitä taskussasi?" hän ihmetteli. Pieni ja ilmeetön naamio oli sulanut riidellessämme.
"Krhm. Se on suvun vanha tapa", selitin, että varmasti kuuli, ettei se todellakaan ollut mikään suvun vanha tapa.
"Niin varmaan", Edward sanoi epäilevästi.
"Ei olekaan."
"Sitä minäkin."
"Mennään hakemaan tavarat", kehotin.
"Hmph", sanoi Edward.
Taas, ajattelin. Luulin, että olisin saanut hänet ainakin hetkeksi hellenemään kuorestaan, mutta kun edes kuulin "sanan" "hmph", niin saatoin jo arvata, että tämä oli taas sitä tylsää Edwardia, joka piiloutui kuoreensa.

Katsoin vielä kattoikkunaa alakerrassa, kun lähdimme ulos. Nyt, kun sen salaisuuden tiesi, niin.. Ei ehkä mitään. Aina pitää saada syy kaikkeen. Aina kaikki yrittävät olla niin hiton järkeviä, ja haluavat kuulostaa hyviltä. Niin minäkin. Tarkoitan... No, taas se tuli. Jos olen järkevä, niin en tarkoita mitään. Saatte itse keksiä. Olen paras. (Tuo viimeinen kai oli hulluuden pieniä pilkahduksia.)

"Se pitää hakea uimalla", sanoi Edward.
"Ei olisi sittenkään ollut hyvä idea heittää."
"Mitä sinä sillä oikein hait? Miksi."
"Hmm..." en todellakaan aikonut kertoa, että aioin lähteä yläkertaan, mutta ei kai sillä ole niin väliä.
"Hulluudenpuuskat. Olen vakavasti sairastunut sellaiseen. Joskus en voi vain hallita itseäni. Se on sellainen harvinainen tapaus."
Edward hymähti taas hyvin edwardmaisesti. Naurahdin. Hymähdys sai kylmät väreet nousemaan korkealle niskaan.
"Minä voi hakea kansion", Edward sanoin.
"Okei."
Edward hyppäsi noin vain veteen; hän ei ottanut paitaakaan pois.
Hain vähän kauempaa rannalta anorakkini ja laitoin sen päälleni. Huppu päässä tuli kotoisampi olo. Istahdin kivelle intiaaniasentoon, ja kirjoitin papereille kaikkien ehdokaslionkisunoitten nimet:
Kaktus, sateenvarjotyyppi, lohikäärme ja keltainen liekkityyppi.
Sitten rannalta kuului puuskahdus: Edward oli noussut taas pintaan. Hän istui viereeni, mutta ei kastellut vaatteitani.
Edward katsoi sitä mustaa möykkyä, joka joskus oli ollut jotain.

"Sitä ei voi enää käyttää", sanoin myötätuntoisesti.
"Ei niin. Tiedätkö kauanko tähän luomiseen meni?"
"En. Vuosi?" otin huomioon myös sen, että piti saada selville myös taika-arvo sun muut. Arvelin, että lionkisuna ei itse aina tokaisisi, että sen taika-arvo on viisi.
"Kaksi vuotta ja pari päälle", Edward sanoi ja huoahti. Hymyilin. 'Kaksi vuotta ja pari päälle' kuulosti tyhmältä. "Tein ensimmäiset vuoteni täällä pelkästään tätä kansiota. Omistauduin pelkästään sille."
Hän roikutti säälittävästi niitä kansionriekaleita, mitä oli vielä jäljellä.
"Otan osaa." nytkään se ei kuulunut minun suustani. Mutta, muistutin itselleni. Ei se voinut kenenkään muunkaan suusta tulla. Kyllä sinä sen sanoit. Minä näin. Minulla taisi olla kaveri pääni sisällä. Kuulen ääniä... Ensimmäiset hulluuden merkit.
"Sinä valehtelit minulle melkein kaiken" sanoin.
"Loistavaa päättelyä, Watson."
"Kiitos, rakas Holmes."
"Hmph. En tainnut olla ainoa, joka valehteli", Edward totesi.
"Ai miten niin?"
"'Sairastan hulluudenpuuskia.' Luuletko minua niin tyhmäksi että uskoisin tuon?"
"En."
Edward ei alkanut kysellä enempää.
Hetken olimme hiljaa. Kuuntelin Edwardin kanssa aaltojen pauhua. Nyt voisin oleilla täällä vaikka päivän.
Vedin keuhkoni oikein täyteen, silmät kiinni nautiskellen.
Tunsin Edwardin katseen. Se oli samanlainen kuin minulla. Polttava ja läpitunkeva.
Minusta se oli ihanaa. Mutta samalla ällöttävää. En halunnut että Edwardissa mikään miellyttäisi minua. En vain halunnut.
"Oletko jo valinnut lionkisunan?" kysyi Edward.
"Arvon sen", minä selitin.
Edward katseli vierestä, kun minä revin paperin osiin. Kaikkiin osiin tuli aina yksi nimi.

Lopulta edessämme oli neljä lappua.
Ensimmäisessä luki Kaktus.
Toisessa luki Liekkityyppi.
Kolmannessa luki Sateenvarjotyyppi.
Neljännessä luki Lohikäärme.
Suljin silmäni ja sanoin:
"Sekoita lappuja, Edward. Sitten minä nostan siitä jonkun ja sitten valitsen sen."
Kuulin hetken paperin kahinaa toisia papereita vasten.
"No niin", Edward kehotti minua.
Hetken käteni haroi tyhjää, mutta Edward otti kädestäni kiinni ja yritti viedä sitä papereiden luo, mutta riuhtaisin käteni irti ja kylmät väreet kulkivat selkääni pitkin. En pitänyt Edwardista. Jos en pitänyt, en pitänyt. Siinä ihmisessä josta en pitänyt ei saanut olla mitään mistä olisin itse pitänyt. Vein oman käteni ihan itse papereitten kohdalle. Käteni tärisivät. Halusin täältä äkkiä pois.
Valitsin yhden paperin ja rypistin sen. Avasin silmäni.
Suoristin paperia ja sanoin:
"Kaktus." Kohautin toista olkapäätäni. "Ihan hyvä."
Edward hymähti taas hyvin edwardmaiseen tapaan.
"Ainoa ongelma on se, että Lionkisunakansio on pilalla, emmekä voi tutkia Kaktuksen taustoja", Edward valitti ja tökkäisi mustaa kasaa, joka oli ennen ollut kansio. Muuten se olisi ollut vielä kunnossa, mutta se ei ollut sellainen tavallinen kovakantinen kansio. Tämä oli pehmeä ja taipuisa.
"Ei se haittaa", minä sanoin. Osasin onneksi peittää oikeat tunteeni ulkokuoren alle.
"Ei sitten. Minusta olisi kyllä kiva tietää mitä lemmikkini osaa tehdä ja mitä ei. Esimerkiksi osaako se räjäyttää pääni vai ei, tai osaako se edes tunnistaa omistajaansa. Se on tarpeellinen tieto."
"Kyllä minä osaan käsitellä sitä, osaa se sitten tappaa minut tai ei", minä huojensin Edwardia.
"Kyllä minä sen uskon, mutta... onhan siis... Sinä et ole varmaan vain niin täsmällinen kuin minä."
"En olekaan. Huoneeni on niin sotkuinen että et edes sinä mahtuisi kävelemään siellä."
Jos Edward olisi ollut ystäväni hän olisi sanonut että oli tuo tarkoitettu pilkkaukseksi ja olisimme nauraneet. Mutta kun minä päätin että hän ei ole ystäväni hän ei sanonut mitään. Emmekä me nauraneet.

Päällemme laskeutui hiljaisuus. Sellainen hiljaisuus joka räjäytti tärykalvot. Olisin halunnut lähteä siinä samassa itkien kotiin. Itkeä kunnolla. En yleensä säikähtänyt mistään. Ällistynyt korkeintaan. Nyt olin kauhistunut. Olisin vain tahtonut juosta kotiin todella lujaa. Itkien ja kirkuen samalla. Mennä sokkiin. Painautua äitiä vasten. Itkeä kovaa. Kaikki kyyneleet menehtyen vasta kun tippuivat asfalttiin. En voinut lähteä nyt. Minun piti odottaa vielä vähän. En voinut juosta kotiin kovaa. En pystynyt juosta kovaa. En voinut painautua äitiä vasten. En halunnut hänen suuttuvan taas. Piti odottaa. Odottaa. Ja odottaa. Pidättää itkua. Kaiken sen odotuksen ajan.

Edward vaipui marmoriseen kuoreensa kuin etana koteloonsa. Hän huomasi säikäyttäneeni minut ja yritti olla puhumatta minulle sen enempää. Hän antoi Kaktuksen minulle sanaakaan sanomatta, mutta kun lähdin pois, hän sanoi "nähdään", joka minusta on sinänsä epäilyttävää, sillä luulen, ettemme enää ikinä tapaa, mutta hänellä taitaa olla muita suunnitelmia. Antaa olla. Olin jo melkein saavuttanut saman äreyden, mikä on aina pienessä vireessä sisälläni ja sen saman oudon mietepurkauksen, joka pääsi tyrehtymään Edwardin luona. Mietin samalla, miksi en kysynyt Edwardilta lionkisunoista mitään olennaista, niin kuin mitä ne syövät. Paitsi että sain melkein heti sen selville, kun Kaktus haukkoi suuhunsa Pissa-Peterin kaikki heinät. Kävelimme hiljaisuuden vallitessa kohti kotia. Oli tyrmistyttävää, miten helposti syksy pudotti lehtiä puista. Kuivat lehdet narskuivat kenkieni alla juuri sopivasti, ja aina vaivihkaa kävelin sinne päin, jossa sellaisia lehtiä oli. Tuntui kuin niiden raksuttelu toisi minulle jonkinlaista mielihyvää. Kun tulimme kotimme lähelle oli ääniä ja huutoja, jotka kuuluivat asutuksista., ja päätin kaiken varmuuden vuoksi sulloa Kaktuksen taskuuni. Se ei ollut kuin tennispallon kokoinen ja meni anorakkini taskuun mukisematta. Sanaton ja lyhyt tuttavuutemme tuntui kodikkaalta ja toivoin, että se kestäisi pidempään. Ihminen on mikä on, eikä sitä voi estää. Ilman uteliaisuutta se ei olisi luonut tulta, eikä keksinyt paistaa ruokaa tai halunnut lähteä Kuuhun. Niinpä aloitin lyhyen tuttavuutemme aloituksen sanomalla:
"Kuinka vanha sinä olet?"
Jostain kuului vaimea anorakinkankaan peittämä ääni:
"Kolmekymmentäkuusi", se vastasi ja tuntui, kuin siitä puuttuisi vielä lausahdus "Kolmekymmentäkuusi, vapaa poikamies", mutta Kaktus ei sanonut niin. Näin kun ajatteli oikein kunnolla, oli outoa kuvitella Kaktuksella joku ikä, sillä Kaktus tuntui sen verran fiktio- hahmolta, ettei sille voinut kuvitella ikää, kun ei millekään piirroshahmolle, joka ei ole selvästi joko poika tai tyttö. "Mistä sinä olet kotoisin" kysyin asiallisesti heti seuraavaksi.
"Jos vain suinkin voi vältän sen ajattelun suinkin hyvin", sen ääni kantautui vaimeana, mutta asiallisena. "Edward sanoi, että jos en tutustu sinuun, voi olla että en tunne sinua ja sinä, tai jotkut lionkisunat voivat olla aggressiivisia", sanoin, mutta oli hyvin vaikeaa kuvitella Kaktusta riehumassa edes jouluaattona. Voin vain kuvitella miten Kaktuksen silmät pullistuvat häväistyksestä. "En missään nimessä pistäisi sinua. Se saattaisi tulla ilmi ja liata maineeni", sanoi Kaktus, jonka minä olen jo sen verran hyvin oppinut tuntemaan, että kunnia on sille kuin kaikki kaikessa. Luulen, että jos hän menisi tanssimaan sambaa katolleni, kukaan ei silti tuhahtaisi, että siinä se poliitikko häpäisee itsensä. Enkä luule, että tällä lionkisunalla olisi mitenkään erikoisen häikäisevä ääni. Luulen, että jos joku laittaisi tämä Kaktuksen naaman näytille maailman eteen ja kysyisi, että kuka on nähnyt tämän kyseisen henkilön, vain kahden ihmisen käsi nousisi ylös. Minun ja Edwardin. Ja hänen mahdollisen perheensä. "Miksi Edward myy sinunlaisiasi olentoja?" kysyin, mutta älysin, että hänhän oli itselleen tietysti arkipäivää, tai jos hän ei sitten luule olevansa mangusti, ja tämä on hänelle niin suuri hämmästys kuin mangustille voi olla. Silti, jos luullaan, ettei Kaktus epäile, että on mangusti, ajattelin lisätä vielä hyvinkin ajattelevaisen virkkeen: "Siis minunlaiselle tietämättömälle ihmiselle olet kuin taikaa."
"Edward on varoittanut meitä hyvin asiallisesti aiheesta. Minä olen lupautunut olemaan hiljaa aiheesta, enkä aio rikkoa lupaustani."
Se taisi olla sillä ja sipuli.
Hmmm… Tämä oli kuin olikin sillä ja sen päälle sipuli, sillä Kaktus meni hiljaiseksi ja oli se tunnelma, että tästä ei sitten enää puhuta. Kaktus olisi kai sen verran "älykäs" että osasi tehdä omat tarpeensa – siis tietysti tarpeensa mukaan.

En ollut niin sanotusti hermostunut, kun saavuin omalle kotipihalleni ja saatoin jo nähdä äitini kattamassa pöytää keittiön ikkunasta. Silti olin ihan vähän hermostunut, sillä tiesin äitini odottavan siellä – oli hän silti äitini. Ei varmaan tavalliset kadun tallaajan hermostuisi, jos tulisivat kotiin ja tietäisivät, että oma äitinsä olisi siellä. Minun äitini olikin vähän eri juttu.
Niin kun varmaankin jo tiedätte, niin minun äitini ei ole pelottava, mutta omalla tavallaan… karmea – itse asiassa. Jos välillemme syntyy riita ja tiedän olevani oikeassa ja selitän kaiken hänelle, hän ei silti älyä. Äitini ei ole vammainen, ei läheskään. Häntä on joskus aina vaikea tajuta ja hän ei varmaan oikeastaan tajua itsekään itseään. Hän on ihan oman ikäistensä tasolla kaikissa asioissa, kuten ruuanlaitossa ja siivoamisessa, mutta se taitaa kait johtua hänen lapsuudestaan, josta en tiedä paljoakaan. Hän vaan on niin jääräpäinen, eikä hän ikinä anna muiden alistaa itseään, eikä hän ikinä voi alistautua ajatukseen, että hän voisi olla väärässä. Ehkä äidillä on pieni ongelma, tai jokin sellainen, mutta mitään oikeaa vikaa hänessä ei ole. En hermostunut kenestäkään muusta kuin äidistäni. Paitsi ehkä Edwardista, mutta hänkään ei saanut minua niin hermostumaan. Kun näin tai ajattelin häntä kylmät väreet kapusivat selälleni kuin hiirilauma. Avasin oven hyvin hiljaa, että voisin puikahtaa omaan huoneeseeni, sulkea oven, kuiskia Kaktuksen kanssa ja sitten kun äitini tulisi avaamaan oveni hän hämmästyisi ja sanoisi: "Ai sinähän jo oletkin täällä. Miksi et kertonut minulle? Onko sinulla jotain salattavaa? Minulle voi tietenkin aina kertoa kaiken, älä pelkää, että huutaisin sinulle…" Yrittäisin selittää hänelle, ettei mitään salattavaa ole, mutta sitten paljastaisin Kaktuksen olemassaolon ja koko juttu karkaisi käsistä. Joten en avannut ovea hiljaa, enkä mennyt huoneeseeni, enkä kuiskinut Kaktuksen kanssa eikä äitini kyselisi minulta mitään. Avasin oven lujaa.
"Moi!" huusin, ja ajattelin, että näinhän kaikki tekevät aina. Näin jokainen voi huutaa, kun ovat vailla salaisuuksia. Mutta sitten älysin;
1) Minähän en yleensä huutanut kovaa ja harkitusti ja hieman epäilevästi. Minähän melkein aina kävin ensin vessassa ja jäin norkoilemaan keittiöön ja olohuoneeseen. Ne päivät olivat sellaisia, jolloin äitini oli kuin kaikki normaalin homo sapiensit.
2) Äitini otti epäilevän katseen kasvoilleen.
Äitini nousi kepeästi sohvalta, ja näin, että hän oli vaihtanut vaatteitaan vaaleanpunaiseen ja silkkiseen oloasuun. Hänen hiuksensa olivat märät (hän oli käynyt suihkussa) ja hänen säärensä olivat siloiset ja pehmeät (hän oli juuri ajellut ne) ja äitini edessä oli pienen pieni meikkilaukku, eli hän aikoi meikata itsensä. Hän oli menossa jonnekin. Äitini oli tarkka ja pilkunviilaaja, mutta se, että hän meikkaisi itsensä illalla (epäilyttävin kaikista ajoista vuorokaudessa) ei kuulunut hänen tapoihinsa. Huomasin myös, että hän oli raivannut vaatekaappiaan. Uusi poikaystävä. Taas. Tiesin äitini oireet niihin. Hän penkoi tuntikausia vaatteita ja sovitti niitä yhteen. Otti meikit esille ja meikkasi itsensä sinisen väreihin, mutta otti sittenkin kaikki pois, koska hänen sininen paitansa olikin ollut likainen kainalosta. Sitten hän vaihtoi itselleen punaisen mekon ja punaiset meikit, peilasi itseään kauan ja kysyi minun mielipidettäni, mutta sitten alkoi saarnata, kun en ollut kiinnostunut. Hän otti kaikki vaatteet taas pois, koska oli unohtanut laittaa alle seksikkään alusasun. Sitten mekko puettiin päälle ja mietittiin kampausta. "Olisiko sinun mielestäsi aukinaiset hiukset hyvät?" hän kysyy ja tiedämme molemmat miksi aukinaiset hiukset olivat hyvät, vaikka tosin äitini oli aika varma, etten minä tiennyt. Aukinaiset hiukset ovat miesten mielestä hyvän näköiset. Pitkät, vähän lainehtelevat ja ristiselkään asti olevat hiukset. Niistä miehet pitivät. Tai ainakin ne miehet, jotka olivat äitini seurassa. Äitini ei tuonut poikaystäviään kotiin. Eikä hän kertonut, että hänellä oli lapsi. Jos hän joskus näkisi poikaystävänsä minun kanssa ollessaan, hän varmaan väittäisi, että oli ottanut väliaikaisen adoptiolapsen Afrikasta. Afrikasta, sillä hän ei luultavasti tiennyt yhtäkään maata, mitä siellä sijaitsisi. Silti, kaikista poikaystävistään huolimatta hän harppoi pitkillä mallin koivillaan minua kohti. "Missä olit?" hän kysyi napakasti. Voi ei. Hän oli nähnyt, että olin yrittänyt peitellä salaisuuttani.
"Tietenkin kavereitteni kanssa. Kerroin jo. Miten niin?"
Yritin kuulostaa huolettomalta ja onnistuinkin siinä. Olin hyvä ajattelemaan, ettei minulla olisikaan salaisuutta. Olin hyvä vaikka unelmoimaan, että rakastamani poika ei ollutkaan yhdessä parhaan kaverini kanssa. Se oli vaivalloista, mutta lopputulos näytti hyvältä. Paitsi silloin kun murruin. Silloin kun pato pääsee vuotamaan yli, ovat salaisuudet hyvin herkässä. Mutta on myös sellaisia herkkiä tilanteita, joissa vihataan toista osapuolta ja toivotaan, että hän söisi paskaa, eikä voisi unohtaa kokemustaan. Tällainen tilanne oli juuri äsken Edwardin kanssa. Niinpä mietin, ettei mitään salaisuutta ollut olemassakaan, olin täysin viaton kuin ennenkin, kun puhuin äitini kanssa. Hänpä ei luovuttanut niin helpolla.
"Olet jotenkin erilainen. Se on outoa. Olen yleensä niin yksitoikkoinen. En jaksaisi riidellä, kun pitäisi vielä lähteä ulos."
Yritin ujuttautua pinteestä pois. "Kuka hän on?"
Äitini ilme suli. "James Smith. Hän on kunnon herrasmies. Tiedän, että tästä tulee vielä jotain."
James Smith? Epäilykset nousivat mieleeni, vaikka ne saattoivat olla hyvinkin turhia. James oli todella suosittu etunimi samoin kuin Smith. Turhan tavallinen nimi. Tuntui, kuin äitiä olisi huijattu, mutta mitä minä olen sanomaan, kun itselläni ja veljelläni on nimet kuin kuninkailla. Andrea Gloria Moon. Gloria tarkoittaa kunniaa. Alanin koko nimi on Alan Rex Moon. Rex tarkoittaa kuningasta. Olen varma, että se tuntematon isäni oli valinnut nimet. Äiti oli silti sanonut, että isäni ei ollut mitenkään erityisen menestyvä töissä. Luulisin, että isäni olisi ollut kunnianhimoinen ja ylväs. Äitini ei koskaan puhunut hänestä, enkä tiedä miksi. Ehkä joskus kun muutan omaan kotiini saisin nähdä isäni. En tiedä edes haluanko nähdä häntä – en odota häneltä mitään, mutta parempi että hän pysyy olemattomana, kun on halunnutkin, eikä tulisi sotkemaan mitään. Mutta… mitä pieni vierailu haittaisi? En tiennyt kumpaa halusin, nähdä hänet vaiko torjua. Ihme, miten ajatukseni eivät voineet pysyä asiassa. Olen elävä esimerkki siitä, miten ihminen voi kiistellä itsensä kanssa päänsä sisällä (olivatko ne niitä hulluuden merkkejä?) ja miten ihminen voi keskustella itseensä ja turhautua toiseen puoleensa saman tien. Mutta niin. Niistä nimistä. Isäni keksi varmasti Alanin nimen, mutta ainoa asia, mistä äitini oli innostunut koko nimessä, oli se, että kun Alanin nimen kirjoitti: Alan R. Moon, tuli nimestä sama, kuin yhdellä kuuluisalla lautapelisuunnittelijalla. Kun päästin ajatuksistani irti, näin äitini ilmeen, enkä todellakaan enää sen jälkeen olisi halunnut päästääkään ajatuksistani irti. Ilme oli tiukka ja kysyvä, ja sellainen ilme, kuin että en-aio-päästääkään-sinua-näin-vähällä. En näyttänyt sisäistä tunnettani äidilleni. Pidin lujan kuoren, joka näytti, että olisin ollut hämmästynyt. "Sanoinhan jo, että olin ulkona. Mikä mättää?"
Äitini kulmakarvat nousivat. "Ai että mikä mättää. Minäpä kerron. Ensin olet vähän aikaa ovella, kuin odottaen, että minä tulisin huutamaan sinulle. Sitten – mutta aivan liian myöhään – huudat, että nyt sinä tulit. Jäit odottamaan eteiseen, että tulisin sinun luoksesi. Näen sinusta, miten yrität olla normaali – tai siis – sinähän olet koko ajan normaali, mutta normaalimpi kuin yleensä", äitini piti puheessaan pienen tauon, sillä hän oli luultavasti puhunut monimutkikkaimmin kuin koskaan ennen elämässään. Sitten hän taas kokosi itsensä. "Sinä et ole normaali, muistatko? Et saa näytellä normaalia, sillä sinä et ole normaali, etkö sinä älyä?! Vai etkö sinä tiedä sitä itsekään? Syntymästäsi lähtien tiesin, että et ole normaali. Ei sinulla ole ystäviäkään, kuin kunnon ihmisillä."
"Totta kai minulla on ystäviä!" minä huusin.
"No miksi et sitten ollut heidän kanssaan ulkona?"
"En minä sitä tiedä!"
"Niin. Sinähän et ikinä tiedä mitään. Mutta jos edes tietäisit itse, miksi olit ulkona ilman ystäviäsi. Mitä teit ulkona? Mitä muuta ulkona voi tehdä muuta, kun olla ystävien kanssa?"
Värähdin. "Kävelin." Jo kun sanoin tuota sanaa, tiesin, että äitini ei uskoisi sitä.
Kuului pieni naurahdus.
"Luuletko, että minä olen tyhmä? Sinua ei voisi nähdä kävelemässä unissakaan! Et harrasta liikuntaa ja inhoat sitä. Voi, olisi ihanaa nähdä, kun joskus raahaisit tuon läskin olemuksesi ulos liikkumaan!"
"En minä ole läski!"
"Niin niin. Mitä se terveydentarkastaja sanoi viime vuonna? Hän oli sitä mieltä, että olet liian läski, eikö vain?!" "Terveydenhoitaja sanoi, että minun pitää harrastaa liikuntaa, pervo!"
Äiti otti minua takkini kauluksista ja toi hänen meikkikasvonsa lähelle omiani. "Tiedätkö mitä?" hän kuiskasi korvaani. "Nyt sinä menit liian pitkälle. Tiedätkö edes, miten äidille puhutaan. Tiedätkö?!"
Hän yritti saada minua pelkäämään. Ehkä hän saikin niskavillani nousemaan, mutta säikähdin itsekin omaa ääntäni, kun sanoin: "Tiedän."
"Vai tiedät. No näytä sitten! Miten minua kohdellaan? Näytä minulle!" Hän tönäisi minua hiukan olohuoneeseen päin. "Näytä minulle!"
Seisoin olohuoneen lattialla tekemättä elettäkään. "No? Tiedätkö miten minua pitäisi kohdella?"
Pysyin olohuoneessa seisoen.
"Mitä minä sanoin!" äitini huusi. "Et sitten osaa olla yhtään ystävällinen! Tiedätkö, miten tämä talo pysyy puhtaana? Vastaa!"
"Sinä siivoat."
"Niinpä. Miksi et sinä siivoa? Minäpä tiedän vastauksen: olen kasvattanut niin täydellisen laiskan lapsen, että tekisi mieli lähettää sinut takaisin isällesi!"
Kasvoni taisivat valahtaa valkoisiksi. Tiedän, ettei mikään estäisi äitiäni lähettämästä minua isälleni.
"No, haluatko olla täällä?!" äitini huusi. "Teidän, että vihaat minua niin kuin Alankin! Miksi et lähde pois? Olen maailman paskamaisin äiti!"
Suutani kuivasi, vaikka tiesin, että äitini unohtaisi riidan viikon päästä. Ensimmäisen kerran mietin oikeasti, että voisin lähteä isälleni. Olin ollut äidilleni vihainen monta kertaa aiemmin ja paljon pahemminkin vihainen, mutta nyt tuli sellainen olo, että minä lähden. "Vihaatko sinä minua?" kysyin äidiltäni ja ne sanat, jotka sanoin tuntuivat niin oudoilta. Ne sopivat enemminkin rakastavaisten suuhun, kuin perheriitaan. Äitini katsoi minua ja kääntyi keittiöön päin. "Joskus toivoisin, että en olisi äiti. Joskus toivoisin, etten olisi tavannut isääsi."
Hän tuntui taas salaavan jotain isästäni. Hän kääntyi minuun päin. "No, etkö lähde? Painu ulos tästä talosta, ennen kuin suutun!" Kun pysyin paikoillani äitini juoksi huoneeseeni. Jokainen tapahtuma oli kuin elokuvaa. Se tapahtui niin nopeasti, mutta niin tuskastuttavan hitaasti. Äitini kiskaisi vaatteitani komerostani niin, että laatikot putoilivat hyllyltä. Hän otti kauppakassin ja tunki vaatteeni siihen ja heitti sen minulle. "Siinä! Nyt olet valmis lähtemään! Toivottavasti sinulla on sitten kivaa isäsi luona!"
Jarrutin vastaan, kun totuus iski sydämeeni: hän oikeasti pakottaisi minut pois. Pieni hätäännyksen tuntu leimahti sisääni, mutta ulkoa päin se tuntui kammottavan pelottavalta. "Ei! Äiti! EI EN LÄHDE MINNEKÄÄN! EI SINUN TARVITSE TEHDÄ MITÄÄN!" minä huusin, mutta huutamiseni meni hiukan kiljumisen puolelle. Kun äiti ei näyttänyt kuulevan ja työnsi minua kovakouraisesti ovelle päin, minä huusin hänelle: "MINÄ VOI SIIVOTA KOKO TALON! Äiti! Ei, äiti, älä, älä, älä!" minä huusin, kun hän avasi jo ovea.
Äitini työnsi minut ovesta ulos ja paiskasi oven takanani kiinni. Lähdin juoksemaan viluiseen yöhön, enkä tiennyt minne mennä.


Luku 6. Turkoosia asiaa

Ensimmäiseksi mietin, että voisin viipyä yöni ystäväni Rosen luona, mutta ajattelin: ei, ei tällä kertaa. Vaikka hän oli mikä oli (hyvä ystäväni), niin tuolloin en halunnut turvautua häneen. Ainoa paikka, joka tuli mieleen, oli Edwardin talo. Miksi? Sehän oli kauhein paikka, jonka tiedän. Mutta samalla ajattelin, että Edward pysyisi hiljaa ja viileän marmorisena, eikä kyselisi liikoja. Tajusin puristavani Kaktusta niin lujaa, että piikit alkoivat jo pistää sormiini, vaikka ne olivat enemmikseen tylpät. Päästin kaktuksen leijumaan ilmaan, sillä ajattelin, ettei kukaan voisi nähdä minua. Kävelin ripeään tahtiin yli peltojen ja telojen ohi. Sitten talot alkoivat harventua, ja näin parin talon takana vanhan ja vihreän talon, joka kuului Fred Taylorille. Hän oli se tyyppi, joka osasi kasata korttitaloja. Melkein friikki tyyppi, mutta muuten ok rento. Jostain syystä hän inhoaa punaista, enkä siksi pue päälleni silloin hänen luonaan punaista anorakkiani. Työnsin Kaktuksen vikkelästi takaisin taskuuni.
Voisin yöpyä Edwardin luona yhden yön ja lähteä takaisin kotiin heti seuraavana päivänä. Kävelin läpi Pissa-Peterin pellon ja pienen metsän ja loput pellosta. Kun näin taas savupiipun, huomasin heti, ettei kaikki ollut kohdallaan. Ulko-ovi oli irti saranoistaan, ikkunat rikki. Juoksin talon luo ja astuin sisään. Se oli karmea näky. Paikka oli täynnä pölyä ja hämähäkin seittejä. Missään ei ollut huonekaluja. Astuin yhden askeleen sisälle ja lankut narisivat painoni alla, kuin ne olisivat vuosien mittaan haurastuneet kuin vanhan naisen hiukset. Kaikki tietävät, että hiukset olivat joskus olleet kauniit ja vahvat, mutta vuosien myötä ne alkoivat rumentua ja haurastua. Autiotalo, päässäni kumisi. Täällä ei ole asuttu vuosikausiin. Kosketin lattian pölykerrosta. Se oli aivan aitoa. Hämähäkinseiteissä oli oikeita hämähäkkejä. Oliko tuo hiiri? Näin, miten joku valkoinen valahti nurkan varjoihin. Sujautin käteni nopeasti anorakkini taskuun, ja tunsin, miten Kaktus painautui piikikkäästi kämmentäni vasten. Ainakin kaikki se, mitä näin, oli totta, mutta mitä nyt oli tapahtunut, olikin jo ihan toinen juttu. "Edward!" huutoni kuului talossa. Se ei kumissut, kuten yleensä, koska tässä talossa ei ollut enää vankkoja seiniä, josta se voisi kaikua takaisin. Nyt ääneni kiemurteli lankkujen lahoissa koloissa ja päästi pienen pihinän ulkopuolelle, niin, että maalikerros saattoi lohkeilla ja tippua tuulen mukana pikkuvuonoon. Ei vastausta. Hölkkäsin nopeasti kierreportaat yläkertaan, ja kiersin koko huoneen. Ihme kyllä nyt en tuntenut minkäänlaista pelkoa tai jännitystä. Mutta kyllä minä tunsin hämmästystä ja mielenkiintoa. Kun juuri olin istunut Edwardin kanssa rantakivellä, minua oli jännittänyt ja ahdistanut, mutta nyt kun oli tapahtunut jotain aivan outoa, ehkä kamalaakin, niin olin vain närkästynyt. Mieleni oli nyt oudon tyyni, että mietin jo, että voisin lähteä takaisin kotiin. Äitini oli vain saanut pienen murrosiän puuskan. Hän on kolmekymmentäkuusi, muistutin itselleni.
Juoksin nopeasti talosta ulos, ja kiersin sen perusteellisesti. Ei mitään jälkiä siitä, mihin Edward olisi voinut kadota. Kun olin juuri lähtemässä kotiin, ajattelin ensimmäistä kertaa järkevästi:
Ei kannattanut ihan vielä lähteä, kannattaa äidin antaa aikaa lähteä uuden poikaystävänsä luo ja silloin palaisin kotiin. Kun äitini seuraavana aamuna tulisi kotiin, hän olisi sen verran iloinen ja hupsu päästään, ettei huomaisi olevan kiukkuinen minulle. Ja silloin Alan olisi kotona. Silloin kun Alan oli kotona, ei minun täytynyt pelätä mitään. Ei edes leppoista iltapäivää Edwardin kanssa rantakivellä. Alan sai minuun lievitettyä rauhan tunnetta, kuin salvaa. Sama päti myös äitiini. Ja kaikkiin muihin ihmisiin. Mutta ehkä siihen vaikuttivat myös valtavat muskelit, joita Alan kantoi käsivarsillaan.
Lopetin rauhoittavan tuumailun sikseen ja mietin, miten voisin kuluttaa aikaani. Katsoin kelloani. Se näytti seitsemää illalla. Kannatti odottaa vielä ainakin viisi tuntia, silloin kello olisi kaksitoista ja äiti olisi jo vaipunut uneen, jota hän väitti "puhtaaksi uneksi". Hänhän ei ikinä ottanut mitään kahvia vahvempaa, ei, ei. Nuo viinipullot tuossa pöydällä olivat eilisten tonttujen tuomia, kyllä vain. Tonttuja tonttuja. Kamala olo, vatsaa vääntää. Eikö täältä läävästä voisi löytyä yhtään pitsaa? Andrea, käypä hakemassa äidille pari pitsaa, heti heti. Näin äitini sanoisi ja tietysti kävisin ostamassa pari pitsaa äidilleni. Kaikki olisi niin kuin ennenkin. Silti, minulla oli vietettävänä ainakin viisi tuntia. Fredin luokse en halunnut mennä, hänen kotinsa ei sopinut minulle, ja sitä paitsi kumpikaan meistä ei puhunut paljoa, joten hänelle tulisi kamala olo. Hän vain yrittäisi näyttää, miten korttitaloja rakennetaan. Saisin tirkistellä hänen oudon monokkelinsa läpi – mutta enkö ollutkin tehnyt niin ennenkin? Eikö olisi kivaa käydä jossain ihan muualla, jossain tuntemattomassa. No, tämähän oli pieni saari, muistutin itselleni. Täällä ei ollut paikan paikkaa, jossa en olisi käynyt. Paitsi ehkä se yksi outo paikka, se yksi pieni metsä, siis luultavasti pieni. Katsoin Edwardin talon taakse ja näin pienen synkän metsän. Saisin sen kierrettyä noin puolessa tunnissa, mutta jostain oudosta syystä jalkani syyhysivät päästä kävelemään metsän keskelle, uusiin maisemiin. Se olikin aivan uusi tunne minussa. Tällainen kiinnostunut olo. Äitini ja ystäväni olivat aina sanoneet minulle, että olin hyvin utelias. Mutta tällainen uteliaisuus oli aivan uutta. Halusin lisää tietoa. Yhtäkkiä minusta tuntui, että halusin opiskella latinaa. Pelottavaa. Jätin haaveeni, mutta lisäsin vielä nopeasti ajatuksiini: ehkä voisin harjoitella latinaa lukiossa. Tai vaikkapa ruotsia. Missä se ruotsi olikaan? Halusin heti tietää sen. Mietin sitä pitkään, mutta mieleeni tuli vain, että se oli H&M:n kotimaa, niin kuin myös Lindexin, Volvon, Abban ja IKEAn. Muistaakseni se oli hyvin pohjoisessa, Tanskan yläpuolella. Tunnuin tietävän enemmän kuin koskaan. Tiesinkö minä edes maata nimeltä Ruotsi? Jätin pelottavat ajatukseni sikseen.
Kävelin metsään päin pientä polkua pitkin. Katselin ylleni kohottautuvia puiden oksia ja se tuoksu oli mitä ihanin. Pieniä kukkuloita, sammalta, jäkälää, kuusia, mäntyjä, koivuja, lintuja, kiviä, siirtolohkareita, ötököitä, eläimiä. Ja minä. En sopinut maisemaan. Jalkani tuntuivat oudoilta. Katsahdin niihin, ja tajusin käveleväni pitkin suurempaa tietä, jota olin luullut poluksi, koska minä kävelin auton renkaan painaumassa. Tien toisessa sivussa meni samanlainen painauma. Tästä oli mennyt auto. Suuri auto, ajattelin. Piakkoin näkisin retkellä olevia ihmisiä, ajattelin. Kävelin vielä sata metriä ja näin nuotion. Siellä oli ihmisiä, mutta ne olivat kuin ne olisivat väritetty turkoosilla. Siellä oli myös samanlainen outo teltta. Auto siellä oli myös, se oli turkoosi ja se väreili samalla tavalla kuin kaikki muutkin turkoosit ihmeet. Siellä näin myös samanlaiset turkoosit autonrenkaan jäljet.

"Ettekö te kelvottomat paskiaiset muistaneet poistaa lumeita? Hänhän voi juosta pakoon! Ei sellaista tapahdu Ulkopuolella, älyköt! Missä se Morris viipyy?!"

Kun pääni oli sen verran tyhjä, tunsin outoa mieltymystä, sillä en tiennyt tuntevani sellaista. Tuntui omituista kuiskintaa ohimoiden kohdalla ja kuin joku olisi ryövännyt ajatuksieni paikkoja. Olin juuri ajatellut ajatella niitä turkooseja ihmisiä, mutta joku ihmeellinen esti sen.
Tämäpä oli ihmeellistä, minä mietin. Vaikka halusin jäädä sinne utelemaan kaikenlaista, joku tuttu vaistoni päätti, että nyt lähdetään. Lähdin kävelemään eteenpäin ja parin metrin päästä autonrenkaat, jotka olivat tällä kertaa ihan tavalliset, jatkuivat edessäni. Juoksin autonrenkaiden jälkien vieressä, sillä halusin tietää, minne ne johtivat. Muuten en kylläkään olisi juossut. Olin juossut jo jonkun aikaa, ja mietin, että milloin tämä metsä loppuisi. Ei tämän saaren pitäisi olla näin suuri. Uhosin mielelleni, että jos en viiden minuutin päästä löytäisi metsän päästä merta, niin lähtisin takaisin. Mutta kun ajattelin sitä matkaa, mitä olin kävellyt tänne ja niitä ihmisiä, se sai unohtamaan haaveeni lähteä takaisin. Kuin ihmeestä, alkoivat puut avartua ympärilläni, avautua antamaan merelle tilaa, tai ainakin niin ajattelin. Kun astelin tasanteelle, oli se ehkä kauheampaa, kuin Edwardin ovikoputtimella koputtaminen. Päässäni pyöri, kun katsoi edessäni avautuvaa maisemaa. Nojasin puuhun ja suljin silmäni ja avasin ne taas. Se kaikki oli totta. Hiki alkoi vieriä selässäni. Tiesin, että saaren olisi pitänyt loppua jo aikoja sitten, mutta tämä… tämä oli liikaa.
Edessäni näin punaisia, keltaisia taloja, mukulakivitaloja, suuria rakennuksia. Oli kuin olisin astunut vanhaan kaupunkiin.

Luku 7. Allengora

Otin askeleen eteenpäin, ja niin varmistin, että näkyni ei ollut harhaa. Kosketin kädelläni ilmaa ja yritin etsiä kaikkea epätavallista. Siis tämähän oli kuin fantasiaa, eikä mikään voinut olla mahdollista, mutta jos ilma olisi muuttunut siirapiksi niin…
Mutta tämä jos mikä todisti minun mietteeni. Ehkä tämä olikin joku aivan toinen maailma, josta tietenkään en kertonut kenellekään, koska en osannut kertoa sitä kenellekään kuulostamatta 4- vuotiaalta. Mutta ennen kuin minäkään voisin uskoa tähän ihmeeseen, minun täytyi tietysti varmistaa, että tässä paikassa kaikki eivät ole okei. Olinhan voinut kävellä ympyrää ja joutua toiselle puolelle saarta, mutta siltikään – tämä koko kaupunki oli varmaan yhtä suuri kuin koko Islayn saari. Kävelin mukulakatua eteenpäin ja näin kahden hevosen kuljeskelemassa vieressäni metsässä. Ne olivat valkoisia kummatkin ja niiden selässä oli suuria kantamuksia pitkältä matkalta. Kiiruhdin askeliani, sillä en halunnut tavata ihmisiä, jotka olivat matkustaneet hevosilla. Vähään aikaan en kävellyt talojen ohi, mutta kun ensimmäiset talot alkoivat, sain todeta, että täällä oltiin ehkä vähän ajastaan jäljessä. Näin lattialla karhun taljan, puukalusteita, takan, puisen pöydän, villaverhot ja maalattuja tauluja. En nähnyt tekniikasta pätkääkään. Ikkunalaudalla kasvoi kukkia, piirakka oli siinä jäähtymässä ja katon päällä nökötti sininen savupiippu. Näytti kuin olisin saapunut mummojen ja vaarien valtakuntaan.
Yhtäkkiä kuulin takaani hevosten pillastunutta hirnuntaa. Se tuli niin äkkiä, että minä kiljaisin hämmästyksestä. Käännyin ympäri ja tajusin, että hevoset kiljuivat minulle.

"Se oli nopeampaa kuin luulin! Nyt! ÄKKIÄ Silva Terralle ennen kun kukaan muu ehtii! MORRIS! TÄNNE! EI – kun SINNE, siis… AAaarrgghh…"

Ajattelin ensin juosta pakoon, mutta taas ajatukseni katkesivat ja ohimoni painoivat sisäänpäin, kuin ilmaa olisi liian vähän ja kuulin sanoja, jotka eivät olleet minun ajatuksissani, enkä voinut ohjailla niitä, niin kuin silloin, jos ne olisivat olleet minun. Kuulin vain pari sanaa, joista ei saanut mitään tolkkua: äkkiä, morris, ei, tänne. Muuta en kuullut, sillä juoksin ja läähätykseni kaikui tyhjässä päässäni, niin, että se peitti alleen kaiken muun. Hidastin askeleitani. Alan tämän oli opettanut, tai oikeastaan maininnut, silloin kerran, kun kävin katsomassa hevosia Pissa-Peterin tilalle. Nimittäin nyt olin saanut ajatuksen, että ehkä ei olisi viisasta lähteä pakoon, sillä en tiennyt yhtään, mitä kaupungilla voisi odottaa. Parempi vaihtoehto oli, että menisin hevosten luo ja yrittäisin rauhoitella niitä. Toivoni hiipui, kun näin vauhkoontuneet hevoset kokonaan, sillä talo, jossa oli sininen savupiippu oli peittänyt puolet niistä. Ei tule mitään, minä ajattelin. Alan oli sanonut vaan, että jos hevonen alkaa ärsyyntyä, kannattaa vain lähteä pois, olla rauhallinen ja katsoa jospa se itse rauhoittuisi. Nyt kun kävelin hevosia kohti, minä lauleskelin ja hyräilin rauhallisia tuutulauluja ja hengitin rauhallisesti, päristelin huuliani ja yritin olla räpyttelemättä silmiäni.
Hevonen nosti jalkansa maasta ja hyppi seisaaltaan. Mietin, miten uskalsin. Hymyilin pienesti ja kuiskailin rauhoittavia sanoja. Sitten yhtäkkiä hevonen alkoi juosta ja puskea kohti minua. Se töytäisi kovaa olkapäätäni ja olin vähällä kaatua, mutta viime hetkellä sain kiinni hevosen harjasta. Minulla ei ole minkäänlaista käsitystä, miksi. Miksi, miksi, miksi. Minulla oli luja ote hevosen harjasta ja yhtäkkiä kun se hyppäsi, minä heilautin itseni hevosen selkään. MIKSI?! Mitä ihmettä? Olin hetken hämmästynyt. Sitten selvitin ajatusteni kerän, joka oli mennyt pahasti solmuun, kaartunut kauas kaikista ruseteista, se ei noudattanut minkäänlaisia sääntöjä. Sitä ei saanut auki, ei, vaikka yrittäisi kuinka kauan. Niinpä minä leikkasin sen kahtia, jotta kaikki turhat mietteeni särkyisivät ja aivan uusi, tärkeä ja älykäs ajatus kasvaisi uudelleen, punainen lanka.

Nyt, ajattelin. Äkkiä tämän ponin – hevosen!- selästä pois. Painauduin hevosen selkään tiiviisti, ja yhtäkkiä kaiken hyppimisen keskellä se alkoi laukata (siis juosta, luulisin, että hevonen laukkaa silloin, kun sen "juoksee") yhteen määrättyyn suuntaan. Tiesin, että hevosella oli joku paikka mielessään, jonne se suuntasi. Vaikkakin juoksimme vieläkin sitä yhtä ja samaa leveää polkua. Joka paikkaani sattui. Haaroissani oli jo varmaan miljoonia mustelmia, pääni heilahteli kaikkiin mahdollisiin suuntiin, käteni olivat jo rasittuneet niin paljosta pitelemisestä ja kaiken lisäksi meinasin koko ajan lipsua hevosen selästä alas. Hyvä, etten aloittanut tätä lajia silloin, kun äiti sitä ehdotti.
Kun olimme ehtineet noin sata metriä edellisestä paikasta (se tuntui tunnilta, vaikka juoksemiseen kuluikin vain kymmenen sekuntia) näin savupiipun pään pilkottavan kuusien lomasta. Kulman takaa kävelivät kaksi punaista hahmoa; ensin ajattelin, että ne ajoivat samaa asiaa, kuin turkoositkin ihmeelliset asiat (en kylläkään tiedä mitä asiaa ne ajoivat), mutta sitten huomasin, että ne olivat vain hyvin hyvin punaisiin vaatteisiin pukeutuneet kaksi ihmistä.
Olin elämäni kamalimmassa paniikissa, en ikinä ollut ollut näin pelokas. "Apua!" huusin punaisiin pukeutuneille kahdelle ihmiselle ääni käheänä. "Auttakaa!"
Näin jo kaukaa, miten pidemmän hahmon kasvoilla leimahti esiin valtava valkoinen hymy (vaikea olla huomaamatta tee-se-itse-taskulamppua) ja sitten hän alkoi ottaa reippaita askelia minua ja juoksevaa hevosta kohti. Nyt me liiskaannumme, ajattelin. Törmätään! Mutta kun punaiseen pukeutunut mies – huomasin lähietäisyydeltä, että hän oli mies- tuli kolme metriä lähelle hevosta, hevonen pysähtyi kuin seinään ja minä tipuin maahan. Kierähdin polulta metsään ja tapitin hevosta silmästä silmään. Katsoin sitä silmät sirrissä kuin verivihollista. Hevonen hirnahti ja potki kavioilla ilmaan, mutta pysyi paikoillaan. Punaiseen pukeutunut mies ärähti ja samaan aikaan hevonen lähti laukkaamaan poispäin, luultavasti sinne, missä olin sen nähnyt ensimmäisen kerran.
Sitten mies kääntyi minuun päin. "Oletko turisti?" hän kysyi.
"Joo, kai". En minä siellä asunut, enkä minä sinne aikonut jäädä, vaan katselemaan paikkoja – kai minä sitten olin turisti. "Ai vai niin, vai niin. Hauskaa saada taas uusia vieraita, tule meille sisään vaan." Hän otti minut käsikynkästä ja saattoi minua kotiovelleen asti. Koti oli tavallinen vanhanaikainen talo, joka oli punainen, niin kuin kukatkin, jotka kasvoivat kukkapenkeissä. Näin läheltä, että miehellä oli aavistus punaista huulipunaa. Mitä vielä.
Hän avasi oven, ja katsoi minua hymyillen. Luulen, että vain siksi, koska minulla oli punainen anorakkini. Luojalle kiitos, että halusin ennen Irlannin matkaa punaisen enkä vihreää takkia. Sisältä talo oli punainen, yllätys yllätys. Ensiksi tuulikaappi, sitten eteinen , jossa oli naulakko, joka oli kirkkaan punainen, vaatteet siinä punaisia, kynnysmatto punainen ja seinällä punainen kello. Oma takkini sopi täydellisesti muiden vaatteiden viereen naulakkoon. Olohuone oli pyöreä, vähän niin kuin Edwardin talossa. Olohuonetta kruunasi punainen takka, joka oli mustannut hiukan valkoista seinää. Takaseinästä lähti kaksi aukkoa muihin huoneisiin. Lattialla makasi punainen matto ja kaksi jykevää punaista sohvaa. Toisella sohvalla istui pieni tyttö, joka oli pukeutunut punaiseen hameeseen. Pieni punahilkka, mietin huvittuneena. Tyttö taputti sohvaa ja älysin kuin älysinkin istua siihen. "No mistäs tulet?" kysyi tyttö. "Ööö… No, Islayn saarelta."
"Ai. En tiennyt että meitä asuu myös Ulkopuolella – siis muitakin kuin Yvonne Amor."
"Kai meitä asuu", yritin olla keskustelussa mukana, joka ei todellakaan ollut minun järjelleni riittävä.
"Jaa-a", mies mutisi. "Minä kun ajattelin Kalastajakaupunkia."
"Minullekin tuli heti mieleen. Tytöllä on sen verran surulliset silmät, että sehän on melkein kuin tuntomerkki", tuumasi tyttö ja huomasin hänen silmänsä, jotka olivat täysin pyöreät.
"Herra-"
"Justin Taylor", hän osoitti itseään, "ja tyttäreni-"
"Emma Taylor", tyttö osoitti itseään.
Nimet kuulostivat tutuilta. Mutta Tayloreita oli sen verran koko maassa, joten de ja vu:ni ei välttämättä ollutkaan kovin tärkeää.
"Niin – öö - herra Taylor-"
"Älä hupsi, tyttösein, sano vain Justin", Justin kikatteli. Touhu alkoi olla jo pelottavan puolella. Kaikki punainen, kikatus, hienostelu ja outo alkoi jo todella tuntua kummalliselta. Kukaan Islayn saarella – ei varmaan missään maailmassa ole saanut sellaista tervetuloa.
"Niin – öö – Justin, saisinko jotain juotavaa? Olen kävellyt jo kauan, ja-"
"Tottakai. Kaakaota? Mehua? Se on itsepuristettua. Kahvia? Teetä? Marjakiisseliä?"
"Hmm… Otan mehua. Kiitos."
Justin jaatoi keltaista – luultavasti appelsiinimehua – punaiseen lasiin ja lörpötteli samalla:
"Voi kun kiva saada vieraita. Ei olekaan pitkään aikaan kutsuttu ketään kylään – vai mitä Emma?"
"Niin. Miksiköhän."
"Älähän nyt ole noin ärtyisä. Se kun avasin vessan oven, juuri kun poikaystäväsi oli vessassa… Se oli täysi vahinko. Ei muistella menneitä."
Justin nauraa kikatti ja Emma nyrpisteli nenäänsä ja hänestä tunsi jo, miten tästä asiasta puhuttaisiin vielä myöhemminkin. Olisin halunnut vaihtaa paikkaa vastapäiselle sohvalle – tuntui kuin Emma olisi kohta tarttunut kurkustani kiinni ja kiljaissut: "Miksi sinä muistutit asiasta?!"
Mutta niin ei kuitenkaan käynyt.
Justin istahti sohvalle ja antoi minulle mehun.
"Ole hyvä", hän ojensi minulle mehun ja antoi Emmalle kaakaon. Kaakaon, joka höyrysi ja jonka päällä oli viisi senttiä kermavaahtoa ja keksi. Katsoin omaa mehuani turhautuneena. Miksi minun pitää valita aina ne huonoimmat?
Justin lipitti teetään ja Emma rauhoittui hieman.
Maistoin mehua, ja se olikin yllättävän hyvää, parempaa kuin olin luullut.
"Niin – mikä on tyttöseni nimi?", Justin kysyi kun oli aikansa juonut teetään.
"Andrea Moon", tokaisin ykskantaan. Emmalta pääsi vinkaisu ja Justin oli tukehtua teehensä, jotka hän pärskäytti suustaan suoraan paitani päälle.
"Että MITÄ?"
"Öö…", minä sopersin neuvottomana.
"Oooo…", Emma katsoi minua kuin maailman suurinta vuoristorataa.
"Mikä nyt on? Se on minun nimeni."
"Ei mitään. Se pääsi vain yllättämään", Justin selitti ja meni kiiruhtaen oikeanpuoleisesta aukosta portaisiin. Ylhäältä kuului penkomisen ääni ja lopulta Justin saapui olohuoneeseen punainen kauluspaita kädessään.
"Tämä on luultavasti sinun kokoinen", hän mutisi.
"Ei, minun täytyy lähteä nyt. Laitan paidan pesuun kotona", sanoin nopeasti. Katsoin kelloani, joka näytti puoli kahdeksaa.
"Joo, nyt on viimeinen aika lähteä."
Just joo, tosiaan. Tämä oli oikeastaan aikaisin aika lähteä, mutta kaikki kokemani tuntui niin oudolta; magneettivirta, Edward, turkoosit hahmot, Taylorin perhe ja lionkisunat. Siitä muistinkin Kaktuksen, joka yhä oli punaisen takkini taskussa. Varmaan puolikuolleena, ajattelin hermostuneesti.
"Sori, katson vähän – öh – ystävääni" sopersin nopeasti ja juoksin eteiseen.
Avasin takkini taskun. Siellä ei ollut mitään. Toinen tasku. Ei sielläkään. Kokeilin paitani ja housuni taskuja. Ei missään.

SORI!!! Ei nyt ehdi viimeistellä, ku ei nää word- asiakirjat ei toimi vuodatuksen kanssa... Yritän saada nää luvut ja jutut järjestykseen niin pian kuin suinkin. :)

Nyt olisi taas aika kirjoittaa jälleen...
Olen kirjoittanut parannetun version omalle koneelleni lionkisunoista.
Ne, jotka tuntevat minut tietävät mitkä ovat lionkisunat. Ne, jotka eivät minua tunne... no kehoitan heitä menemään kotisivuilleni (näkyvät tuolla oikealla reunalla).

Ajattelin, että voisin lähettää parannetun version tänne. Menee vielä vähän aikaa, kunnes voin julkaista sen, sillä siinä on vielä vähän hienosäätöä :D! (vähän=PALJON!)
Kokeilen kirjoittaa aina välillä tännekkin; paikka jää korvan taakse.
Kun on omat kotisivut, toiset sivut, joilla pitää käydä... Ja sitten enimpää aikaani koneella en laisinkaan vietä netissä! Kirjoitan lionkisunoita! Joo... taisi tulla selväksi.
Kirjoittaisiko tähän kirjoiukseen vähän kaikenlaista hömppää?
Omia ajatuksia...? Ei... Ajatuksiani ei voi kirjata muistiin.
Sitten voisin aloittaa sellaisen kirjoituksen, joka perustuisi NÄKÖKULMIIN. Tai ei sittenkään :P. Ehkä... ajatuksiin! Näin:
"Ajattelin sellaista pientä asiaa vähän aikaa sitten... oli se ajatus kyllä aika outo. Tarvitsisin kai nimittäin uuden peilin omaan huoneeseeni..."
EI IKINÄ! Tuollaiseen en alistu. Ja tuo teksti oli revitty kaikki jostain... koska itselläni on hirveästi peilejä/peiliä huoneessani.
Tämä osio ei ole ajatuksia. Tämä on hömppää. Niinkuin luittekin jo tuosta ylhäältä...
Siinä kaikki tällä erää!

KAIKEN TAKAA PILKOTTAA PIENI VALO (MYÖS PILVIEN)

Pidän kirjoittamisesta, vaikka äidinkielessä kouluaineena ei ole mitään kehuttavaa. Kirjoitan tarinoita omiin vihkoihini ja kotisivulle (jota itse pidän ja joka näkyy tuossa sivussa, laatikossa [nimeni on kotisivuillani Andrea]).
Minulla on suuri mielikuvitus. Minä voisin ilomielin mennä jakamaan sitä muille tässä lähellä sijaitsevalle torille. Ei siksi, että siitä olisi ollut "haittaa", vaan siksi, koska joillain oli sitä tuskallisen vähän.
Juuri vähän aika sitten näin unta, jossa vampyyri puri minua ja se tapahtui juuri kotini vieressä. Sitten -oikeassa maailmassa- illalla, kun olin kävelemässä kotiin en voinut mennä paikan läpi, jossa vampyyri oli minua unessa purrut. Sen takia kiersin kaukaa "vampyyrikohdan" ja minulla meni tavallista kauemmin mennä kotiin kuin yleensä.
(EI SIKSI ETTÄ SIITÄ OLISI OLLUT HAITTAA, JUST JOO) xD

Innostuin lukemisesta 7- vuotiaana. Ensimmäisen kunnon kirjan luin 6- vuotiaana, eli Veljeni Leijonamielen. Kirjainnostukseni alkoivat Harry Pottereista, joita ystäväni niin tyrkyttivät minulle. Kun sain luettua ensimmäisen Harry Potterin, luin siinä vaiheessa kaikki muutkin. Minä en ollut tajunnut, miten hyvä joku kirja voikaan olla. Silloin aloin lukemaan muitakin kirjoja, enimmikseen fantasiakirjoja (näette suosittelemiani kirjoja siinä oikealla sivussa).

Nykyään luen aamupalalla, vessassa, silloin kun ei ole tekemistä, yöllä salaa, sängyssä ennen nukkumaanmenoa, sohvalla, bussissa, junassa, autossa, koulussa, välitunneilla (sisällä) ja otan kylään mukaan kirjan, tai muuten oloni on vaivaantunut (kylään menemisellä tarkoitan mummola reissuja yms. en kavereille menemistä, jotka asuvat sadan metrin päässä).
Enää en voi ajatellakaan, että joku ei tykkäisi lukemisesta, jos lukee pääse uuteen maailmaan ja ystävystyy ja saa seikkailun. Elämä on tylsää ja tyhmää; minä luen.